Kun he ajoivat lukkarin puutarhan ohitse, näkyi pieni valkoinen käsi vanhan seljapuun rungon ympärillä, ja kukkien ja lehvien lomasta näkyivät punoittavat tytön kasvot. Siellä oli Dorotea.
Hän seisoi siinä katsellen heidän jälkeensä. Kyyneleet valuivat hänen silmistänsä poskille ja vierähtivät sieltä alas pienelle valkoiselle kädelle. Nyt vierivät vankkurit viimeisen talon ohitse, ja hänen kätensä viittasi viimeiset jäähyväiset. Hänen sydämensä tuntui olevan pakahtumaisillaan, ja hän lankesi polvilleen vanhan seljapuun juurelle ja rukoili hartaasti Jumalaa. Hän rukoili sen puolesta, jota hän rakasti enimmän maailmassa, ja hänen rukouksensa nousi kuin leivosen laulu ylös taivasta kohti.
Hän palasi takaisin työnsä ääreen, mutta kaikki tuntui nyt niin vieraalta ja kummalliselta. Ompeliko hän morsiuspukuaan vai käärinliinojaan?
Mutta meidän matkamiehemme ne ajoivat iloista vauhtia ulos kylästä.
Kun he tulivat erääseen tiehaaraan, sanoi ukko Witt:
»Juhani, ptruu, ptruu! Pysäytä vähän! Minä luulen unhoittaneeni rahani kotiin.»
»Äh», sanoi Juhani. »Kuinka te nyt voittekaan olla niin ajattelematon?
Kalle, juokse sinä kotia, mutta älä nahjustele!»
»Niin, tee se, Kalle!» sanoi Witt. »Minä sanon sinulle missä ne ovat. Katsos nyt. Kun sinä tulet kamariin, seisoo siinä kaappi, niinkuin tiedät, vasemmalla nurkassa, ikkunan vieressä. Siitä ei sinun tarvitse pitää väliä. Oikealla siitä, seinän vieressä, on arkku. Sen saat myös antaa olla, sillä rahat eivät ole siinä. Sitten menet sinä uunin luo, niin, siellä eivät rahat myöskään ole, mutta uunin juurelta vasemmalla puolella, vähän oikealle, jossa vanha Halli mielellään makaa, ei järin paljon taaksepäin, sieltä nostat sinä ylös kiven, ja kun olet nostanut sen, niin siinä alla on avain. Sen annat sinä sitten äidille; hän kyllä tietää, missä rahat ovat. No, ymmärrätkös nyt?»
»Kyllä, minä juoksen nyt», sanoi Kalle.
»Odotas vähän», kiiruhti ukko sanomaan, »vielä sananen! Ellet sinä heti löytäisi avainta, niin älä huoli sitä kauan etsiä, vaan sano äidille. Hän tietää, missä se on.»