»Pitäkää kiinni!—Nyt saamme hänet!—Vielä kerta!—Ja vieläkin!…
Eläköön! Nyt hän on maalla!»
Voi hyvänen aika, miltä lukkari näytti! Hänen ylpeytensä oli hävinnyt jäljettömiin, ja melkein samoin oli käynyt hänen uusille nankinihousuilleen.
»Kas niin, serkkuseni», puheli ukko Swart, »vankkureihin emme teitä nyt voi ottaa, sillä te tuhrisitte meidät kaikki pahanpäiväisesti; paras kai on, että panemme teidät ruohikkoon kuivamaan päivänpaisteessa.»
»Se ei käy laatuun», sanoi Witt, »hän voisi siten helposti kylmettyä. Ei, viruttakaamme ensin hänestä lika purossa, hänhän on hattua myöten ravassa ja näyttää melkein suossa rypeneeltä karjulta, ja sillä aikaa saavat Kalle ja Frits pestä hänen vaatteensa, sillä sellaisena kuin hän nyt on, ei hän voi näyttäytyä missään. Ja vaatteitten kuivaessa täytyy lukkarin ahkerasti liikkua täällä metsässä.—Mutta me muut kai syömme päivällistä.
Ja niin tapahtui. Koko seurue istuutui eväskorin ääreen pistämään makupaloja poskeensa, mutta lukkari-paran täytyi lymytä erään pensaan takana ja tyytyä siihen, että sai vain katsella herkkujen perikatoa. Ja kun hän silloin tällöin tuli piilopaikastaan esille saadakseen jonkun palasen hänkin, sanoi Swart,—sillä hän oli pahanilkinen veitikka:
»Varokaa, tuolla taitaa juuri tulla joku!»
Ja silloin oli lukkari kuin poispuhallettu. Mutta pahinta oli, että tässä tiet erosivat toisistaan, lukkari ei uskaltanut tulla esiin eikä saanut märkää eikä kuivaa,—ja kaikkein harmillisinta oli, että kun toiset olivat syöneet ja juoneet tarpeeksensa, he taas nousivat vankkureihinsa ja ajoivat tiehensä, huutaen lukkarille ystävällisen iloisesti:
»Hyvästi nyt!»———
Monta, monta vuotta kului, ennenkuin lukkari voi unohtaa tämän tapauksen.
»Ei», sanoi hän, »se minua vain suututti, etteivät he piitanneet minusta vähääkään, sanoivatpahan vain hyvästi, jättäen minut sinne samanlaisessa asussa kuin Aatami paratiisissa ja ajoivat tiehensä kaikkien kauniiden eväiden kanssa, antamatta minulle kuivaa taikka märkää. Ei, se oli sentään liikaa!»