Nyt kiitivät vankkurit Wittin ja Swartin ohi.
»Mikä lempo teihin nyt meni, lukkari», huusivat he hänelle, »hulluko te olette?» mutta lukkari oli tarrannut kiinni vankkurien toisesta laidasta ja vastasi heikkenevällä äänellä: »No, noh … ptruu, ptruu!»—siinä kaikki.
Hän pysyi *vielä* tasapainossa, kunnes äkkiä—*pratsh*!—vankkurit pahoin tärskähtivät—ja siellä nyt makasi lukkari ylisniskoin purossa, joka juoksi tien poikki.
* * * * *
Ukko Swart juosta lötkötteli voimainsa takaa ja saapui pian onnettomuuspaikalle. Hevoset seisoivat tyyninä alallaan ja vankkurit olivat tarttuneet sillankorvaan. Lukkari makasi alhaalla liejussa ja sätkytteli koipiaan, ja näytti siltä kuin tämä olisi ollut hänelle syntyperäisten taipumusten toteuttamisesta johtunut suuri huvi. Ukko Witt tuli myös paikalle ja katseli hetkisen tätä sätkyttelyä. Sitten hän päätti lähteä apua hakemaan ja tahtoi juosta oikoteitse pellon poikki. Onnellisesti hän pääsikin yli aidan, mutta kun hän oli kulkenut jonkun matkaa, osui polku orapihlajapensastoon. Polku oli kapea ja Witt oli leveä, ja kun hän tahtoi tunkeutua pensaston läpi, takertui hän okaisiin. Ja kuta enemmän hän ponnisteli, sitä pahemmin hän takertui. Kalle ja Frits tulivat nyt tupakkakukkaron etsinnästä, näkivät ukon pensastossa ja saivat hänet suurella vaivalla vedetyksi irti—ei juuri varsin kehuttavassa tilassa. Nyt saapui Juhanikin varsojen kanssa, ja kaikki oli taas kuin olla piti—paitsi lukkaria, joka yhä vielä lojui liejussa.
»Makaa sinä vain hiljaa alallasi!» sanoi säveästi Swart, joka oli tarkastanut olivatko silat ja vankkurit vahingoittuneet ja ilokseen huomannut, että kaikki oli kunnossa.
»Makaa sinä vain hiljaa ja herkeä potkimasta! Kyllä me sinut vielä ylös ongimme.»
Hän sitoi korista vierähtäneen makkarapalasen ohjaksen päähän painoksi ja heitti narun lukkarille:
»No, kuomaseni, pure nyt lujasti kiinni! Ja nyt vetämään, joka mies!»
Ja he vetivät ja kiskoivat.