Viileässä metsässä on kaikki niin hiljaista kuin keskellä yötä. Tuuli huokuu keveästi läpi lehtien, se kuiskailee niin hiljaa, ikäänkuin tahtoen olla häiritsemättä koko maailmaa, joka makaa unen helmoissa, unelmien vallassa. Heinäsirkat laulavat pehmeässä sammalessa niinkuin sirkat kotituvan muurinraossa, pähkinäpensastossa visertelee rastas vartijalauluaan, tikka napahuttaa kiinni ovet ja akkunat, jotta te saisitte maata rauhassa, ja käki kukahtelee kovaäänisesti kuin vahtikoira kotopihalla! Ja kaukaa alkaa kuulua laulua kuin kotikylässä myöhäisinä kesäiltoina…
Kaksi iloista ylioppilasta astuskeli esiin pitkin tietä puiden välistä. Ensin lauloi toinen heistä yksinään; se laulu kuului rastaan laululta, mutta sitten kumppani yhtyi lauluun ja nyt se kohisi kuin kedon yli lentävä myrsky.
He lauloivat villistä metsästä, jossa ilo on korkealla kun otuksen ajo käy ja metsä humisee ja huudot raikuvat.
He lauloivat tyynestä laaksosta ja vilvakkaasta viinistä ja punaisesta ruususuusta, joka oli niin suloinen suudella.
He lauloivat myrskystä ja tuulesta ja hiljaisesta majasta, jossa metsämiehen kaunis lapsi uinuu ruususuisen helmoissa…
Kuinka kauniisti he lauloivatkaan! Mutta kun he tulivat paikalle, missä vankkurit seisoivat, lakkasivat he laulamasta, ja molemmat viittasivat sormellaan makaajiin päin, nauroivat ja kuiskuttelivat keskenään.
»Mutta käykö se päinsä?» sanoi toinen.
»Käykö päinsä! Tulehan, niin hiivimme sinne!»
He hiipivät niin hiljaa kuin osasivat vankkurien luo, ja toisen irroittaessa vitjat vankkurin aisasta toinen riisui hevoset valjaista. Sitten he varovaisesti ottivat ohjakset Juhanin kädestä ja nousivat hevosten selkään, jotka nöyrästi heitä totellen menivät syvälle metsään, varsat perässä. Kun he olivat tulleet niin pitkälle metsään, ettei heitä voinut nähdä vankkureista, sitoivat he Lotan ja Liisan kiinni suureen pähkinäpuuhun, ja siinäkös he sitten seisoivat ja nauroivat kepposelleen. Ne olivat aika velikultia, ne ylioppilaat!— Mutta he eivät tyytyneet vielä tähän; he poimivat taskunsa täyteen pieniä kiviä ja savenpalasia ja hiipivät sitten erään puun luo, jonka pisimmät oksat ulottuivat miltei vankkurien yli. Tähän puuhun he kiipesivät, toinen asettui oikealle, toinen vasemmalle, ja kun he olivat löytäneet sopivat paikat, joista heitä ei tiheäin lehväin läpi voitu huomata, kurottautuivat he ulommas ja tähtäsivät ukko Swartin nenänkärkeen. He löivät vetoa, kumpi heistä ensin osaisi siihen, ja nyt alkoi piiritys, ikäänkuin jos Swart olisi ollut Sevastopoli ja hänen nenänsä joku sangen tärkeä varustus siinä. Kaikenlaisia hullutuksia ne kälmit ja peijoonit sentään keksivätkin!
Hei! nyt toinen heistä heitti ison savenpalan aivan vasten Swartin paksua, kaunista nenää. Swart säpsähti unissaan ja rupesi aivastamaan.