»Ei», sanoi hän unenpöpperössä, »en minä siihen rupea. Emme me pelanneet nenän näppäyksistä!» Hän oli pelaavinaan Schafkopfia. »Vai niin, sinä tahdot pelata minun nenälläni!»—ja samassa antoi hän kolauksen Wittille, joka oli myyvinään kauroja ja parhaillaan sitovinaan viimeisen säkin suuta kiinni. Witt tarttui Kallea—joka makasi hänen polvensa päällä—kauluksesta ja veti ja nyki siitä niin, että poika oli kuristumaisillaan; hänen huulensa olivat jo siniset kuin ruiskukka. Ja Kalle töykkäsi Fritsiä.
»Hyvästi», sanoi Frits, »muista minua! Kahden vuoden kuluttua minä tulen takaisin, ja silloin me vietämme häämme.» Ja hän kurotti kätensä ukko Swartin ympärille ja suikkasi hänelle suuta: »Hyvästi, armas Dorotea!»
Nyt rupesi Juhanikin liikahtelemaan. Hän veti köyttä, joka oli sidottu aisojen poikkipuun ympärille ja huusi: »Noh, noh!» kunnes sai silmänsä oikein auki: »Mitä hiisiä», sanoi hän, »mitä tämä on?»
»Missäs hevoset ovat?» huusi ukko Swart kauhistuneena.
»Missäs hevoset ovat?» huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle huusivat yhteen ääneen:
»Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?»
»Ja varsat», sanoi Swart. »Mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämäpä vasta kummallista! Missä varsat?»
»No, sanoi Juhani, »ne ovat veijarit vieneet tammojen mukana.»
»Tämä on ikävä juttu», sanoi Witt. »Mitä me nyt teemme, Swart?»
»Tässä on ollut silmänkääntäjätempuilla pelinsä», sanoi Swart. »Ylös jalkeille joka mies! Menkäämme kukin eri haaralle etsimään.—Tämäpä vasta ihmeellistä!»