»Kas tämäpä vasta jotakin on», huusi Vepupp. »Toinen ukoista istuu rummussa ja toinen ratsastaa bassoviululla.»
»Ai, ai», parkui ukko Witt, »minä kuolen, minä luulen, että minä olen revennyt ihan kahtia!»
Kalle ja Frits työskentelivät yhä ukko Swartin ääressä, he vetivät ja nykivät niin, että ukon tila muuttui aina vain pahemmaksi, kunnes rummunlyöjä ruuvasi rumpunahan pingoituksestaan ja sanoi:
»No, pojat, vetäkäästä vielä kerta!»
He vetivät, ja ukko Swart pääsi pälkähästä.
»Hurraa!» huusi Kalle ja heilutti hattuaan. »Saatiinpas ukko lopultakin irti!»
Tämä oli nyt kaikki hyvää, mutta pahin oli vielä jälellä.
* * * * *
Musikantit alkoivat nyt kiljua ja mongeltaa, ja pahimmin rähisivät bassonsoittaja ja rummunlyöjä. He rupesivat uhkaavin elein puhumaan talonpojille vahingonkorvauksesta ja vaativat 50 taaleria.
Ukko Swart suuttui: hänen kasvonsa muuttuivat kiukusta sinisenruskeiksi ja hän käski heidän mennä… No, mihin hän käski heidän mennä, ja mitä hän vielä lisäksi sanoi, ei mahtanut olla kaunista ja musikantteihin soveltuvaa, sillä kaksi heistä, räikkätorvenpuhaltaja ja bassonsoittaja, tarttui ukkoa kauluksesta aikoen heittää hänet ulos vaunusta. Frits juoksi paikalle auttamaan isäänsä ja syöksyi bassonsoittajan kimppuun. Mutta nyt tarttuivat klanetinsoittaja ja huilunpuhaltaja häneen, ja rummunlyöjä ja kornetin puhaltaja rupesivat rummuttamaan ukko Wittiä. Kallella oli täysi työ koettaessaan varjella uutta takkiansa viuluniekan ja pasuunanpuhaltajan vimmatuilta hyökkäyksiltä.—Ukko Swart oli saanut räikkätorvenpuhaltajan allensa ja menetteli pahoin hänen suupieliensä kanssa. Frits tappeli bassonsoittajan kanssa ja potki klanetinsoittajaa säärille, mutta viulumestari paineli pahoin hänen niskanikamiansa. Ukko Witt löi rummunlyöjää kuin rumpua niin kovaa kuin jaksoi, mutta kirottu kornetinpuhaltaja antoi hänelle jymiseviä korvapuusteja. Ja Kalle koetti puolustaa takkiansa, joskin se kävi vaikeaksi, sillä pasuunanpuhaltaja soitteli hänen nenällään ja viuluniekka siveli niin lämpimästi hänen kylkeään.