Ja »Hokmanni» se myös teki vaikutuksensa.
Helle tuli kauhean rasittavaksi.
Tien kummallakin puolen kasvoi mataloita kuusia, vaunun alla poltti hiekka ja sen päällä poltti aurinko. Matkamiehemme puhkivat, läähättivät ja hikoilivat ankarasti. Äkkiä alkoi ukko Swart laulaa. Hän lauloi ainoata laulua minkä osasi:
»Oi terve, kuuhut kalpee!»
Ja vaikka aurinko paistaa hellitti täydeltä terältä, rupesi koko seurue laulamaan:
»Oi terve, kuuhut kalpee!»
Ja ylistellen ihanaa kuutamoa saapuivat he Fürstenbergiin.
Täällä annettiin hevosille apetta, ja hevosten syödessä ja levätessä jatkoivat matkaseurueen jäsenet pitoja vaunussa ja tulivat kaikki veljiksi ja helliksi ystäviksi. Siellä kaulailivat toisiaan »veli Witt» ja »veli viuluniekka» sekä »veli Swart» ja »veli basso.» Eikä taivaassa voi vallita parempi sopu kuin silloin Kalle Vepuppin postivaunussa.
Niin saapuivat he lopulta Preussin rajalle. Silloin alkoivat ukko Wittin hampaat kalista ja sääret tutista, ja tuskissaan tarttui hän Swartin käsivarteen.
»No, naapuri Witt, mitäs pelkäät? Eiväthän ne nyt sentään syö sinua!»