»Ja sitten», kysyi Swart, »mihin sitten?»
»No, sitten te voitte tulla moneenkin paikkaan. Jos ajatte vasemmalle, niin tulette Unkariin ja Slovakiaan.»
»Niin sinnekö, missä tekevät niitä mainioita rotanloukkuja?»
»Aivan niin!—Niin, ja sitten tulette Turkinmaalle.»
»Ei, sinne minä en tahdo tulla», sanoi ukko Swart. »Turkkilaiset ovat hirveätä kansaa.»
»Nehän syövät omia lapsiaankin», sanoi Witt. »Täytyykö meidän matkustaa
Turkinmaankin läpi päästäksemme Berliniin ja Belgiaan?»
Ja ukko Witt katsahti Kalleen ikäänkuin peläten, että joku turkkilainen jo oli tarttunut poikaan ja ruvennut puremaan häntä niskasta.
»No, no, naapuri», sanoi Swart, »sinäpä nyt olet aika hätähousu! Ensin sinä hourailit valtamerestä, sitten tullista ja nyt turkkilaisista. Eivät ne tee sinulle mitään pahaa. Sinä uskallat kehua olleesi sotamies ja kuitenkin pelkäät kaikkea!—Miten se on ymmärrettävissä?»
»Sotamies minä olenkin ollut, lempo soikoon! Vuonna kahdeksantoistasataa neljätoista alkoi sota. Minä kuuluin majuri von Vossin komennuskuntaan, ja kun hän komensi: 'Katsokaa vasemmalle!' niin meidän täytyi katsoa vasemmalle—ei oikealle. En minä nyt enää oikein muista, kuinka se oli —'jalat ulospäin!'—no niin, me marssimme suoraan kohti Schweriniä ja tulimme sinne kello 9 aamulla. Vanha kenraali von Pressent ratsasti edellä ja tervehti miekallaan laskien sen kärjen alas, ja Friedrich Franz, joka silloin oli meidän herttuamme, seisoi ja nauroi, kun me marssimme ohi ja äkseerasimme puutarhassa.»
»Mutta miksi hän oikeastaan nauroi», kysyi Swart. »Mitä syytä hänellä oli nauraa?»