»Mitäkö syytä? Kukas häntä voi kieltääkään nauramasta? Olihan hän herttua ja sai siis nauraa, kun häntä halutti nauraa!»
»No, ja täytyikö sinun ottaa osaa sotaretkeen?» kysyi Swart.
»Ei, kiitos vain! Niin viisas minä olin, etten minä sotaan mennyt.— Vai sotaan!—Ei, seuraavana päivänä me läksimme ja saimme kaksinkertaiset ruoka-annokset palkinnoksi siitä, että olimme niin hyvin marssineet, ja illalla me tappelimme kaduilla niin, että veri juoksi virtoina katuojissa, ja me emme antaneet emmekä saaneet armoa. Schweriniläiset kiittivät Jumalaa, kun me seuraavana päivänä marssimme pois kaupungista. Sitten me marssimme Wittenbergiin, kolme penikulmaa yhtä mittaa, ja etunenässä ratsastivat kapteeni ja majuri. Kun me nyt marssimme kaupunkiin, sanoi Kalle Haut, joka oli minun esimieheni: 'Juhani', hän sanoi, 'tässä me ehkä käsitämme onnemme, jos menettelemme viisaasti.'—Ja kumppanit pataljoonassa sanoivat minulle: 'Sinä olet viisain meistä kaikista ja voit parhaiten puhua meidän puolestamme. Sinä ja Kalle Haut saatte mennä majurin luo esittämään asiaa hänelle.'—No, sanottu ja tehty. Me menimme majurin asunnolle ja koputimme ovelle. Hän tuli itse avaamaan, käski meidän astua sisälle ja antoi meille kättä. 'Päivää, Kalle! Päivää, Juhani!' hän sanoi. 'Mitäs te tahdotte, pojat? Puhukaa suunne puhtaaksi vain!'—'No', sanoi minä, 'me tahdoimme nyt vain tulla tervehtimään herra majuria.'—'Sepä kauniisti teiltä', sanoi hän ja nauroi, 'se huvittaa minua.'»
»Miksi hän nauroi?» kysyi Swart.
»Miksi hän nauroi», sanoi Witt. »Eikö hänellä ollut lupa nauraa niin paljon kuin häntä vain halutti? Olihan hän meidän päällikkömme; kukas häntä voi kieltää nauramasta?—No, kun hän oli nauranut tarpeekseen, kysyi hän, oliko meillä mitään valittamista.»
»'Ei vähääkään', sanoin minä. 'Kiitoksia paljon, herra majuri, kyllä kaikki on hyvin ja kunnossa.' 'Mutta', sanoin minä, ja Kalle Haut tuuppasi minua kylkeen, 'me olemme vain tulleet kysymään, ettekö te, herra majuri, sallisi meidän vähän ryöstää täällä?'
—'*Mitä* te tahdotte', kysyi hän ja näytti siltä kuin ei olisi uskonut omia korviaan.
'Ryöstää vähän, jos te vain sallitte', sanoin minä. Minä luulin hänen nauravan itsensä kuoliaaksi.—'Mitä', sanoi hän, 'tahdotteko te ryöstää omaa isänmaatanne, kolmen penikulman päässä Schwerinistä?'— 'Tahdomme', sanoin minä, 'jollei teillä herra majuri ole mitään vastaan ja annatte meidän noudattaa omaa vapaata tahtoamme, niin me ryöstämme yks kaks koko tämän pesän ja näytämme, että me olemme kelpo sotamiehiä.' Nyt nauroi hän niin, että retkahti istumaan nojatuoliin ja sanoi lopuksi: 'Menkää nyt kortteeriinne! Ja jos vielä kerran puhutte tämmöisiä tyhmyyksiä, niin käy teille hullusti!' Me menimme. Mutta meidän kapteenimme oli saanut vihiä asiasta, ja näetkös, naapuri, hän oli peijakkaan kiukkuinen mies! Hän kutsui meidät luoksensa ja sanoi, että me olimme tehneet pahan rikoksen. Ja hän heitätti meidät putkaan, jossa me istuimme siihen saakka kun äksiisi oli ohitse. Silloin lähetettiin meidät kotiin takaisin,—ja sen minä sanon sinulle, naapuri, että kun on kokenut näin paljon, niin saattaa sanoa olleensa sotamies, ja sotamies toden teolla!»
»No, ranskalaisia sinä kai et saanut nähdä», kysyi Swart.
»Sainpa vainkin», vastasi Witt, »niitä oli joka talossa koko joukko majoitettuina. Niillä hirviöillä on aivan oma luontonsa. Jos niitä kohtelee hyvin, niin ei löydy parempia ihmisiä maailmassa, ja silloin ne sanovat 'servitöör'[1] ja 'silvuplee'[2]. Mutta jos he rupeavat sanomaan 'lesmatrankii'[3], niin mene silloin vain pois tieltä; muussa tapauksessa voit saada hyvästi selkääsi.»