Mutta Swartin emäntä oli utelias. Hän aukaisi rasian kannen ja näki sormuksen ja hiuskiemuran:
»Mitä ihmeitä,—kultasormus! Mitä *sinä* sormuksella teet, pökkö?
Kelle se on aijottu?»
»Hä, lukkarin Dorotealle.»
»Keltä se on», kysyi eukko taas. »Sano heti!»
»Koska te nyt niin välttämättä tahdotte sen tietää, niin se on
Fritsiltä», sanoi Juhani.
Tuskin oli Juhani saanut nuo sanat suustaan ennenkun hän sai aimo korvapuustin.
»Siinä on sinulle vaivoistasi!» sanoi emäntä, ja kohta sai Juhani vielä kelpo läimäyksen toisellekin korvalle, ja kun hän koetti paeta hirmuista emäntää, sai hän lisäksi aika potkun.
Swartin emäntä meni raivostuneena mutisten tupaan.
»Mokoma pojan-kollo ja tuommoinen köyhä tytön-luuska! Kyllä minä teille annan kultasormuksia, minä!»
Ja hän riehui ja hyppi ympäri taloa koko illan, motkotellen ja punaisena kuin kalkkunakukko, torui ja komenteli piikoja ja renkejä. Luudat ja pytyt saivat tanssia niin, että viimemainittujen vanteet lensivät sälisten ympäri, ja alinomaa hän kotkotteli itsekseen: