Hänen isänsä tuli huoneeseen. Hän oli täydessä juhla-asussaan, sillä hän oli menossa herra pastorin luokse.
»Hyvää huomenta! No, lapseni, mitenkäs te jaksatte?» kyseli hän taputellen tyttösiä poskille.
Pikku Triinan, jonka hiukset jo oli palmikoitu, hän nosti polvelleen istumaan ja suuteli hänen tölleröisiä käsivarsiaan niin että ne tulivat punaisiksi karkean parransängen kosketuksesta. Ja pikku Miinaa, jonka hiuksia paraikaa palmikoitiin, hän löi hiljaa olkapäälle, ja kun tyttönen kääntyi häneen päin, ei se ollut hän, joka oli lyönyt: hän oli kuin monen, monen penikulman päässä. Joka nyt olisi nähnyt lukkarin, ei suinkaan olisi luullut häntä samaksi mieheksi, joka oli niin naurettavan näköinen.
Hän oli ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies ja hyvä perheenisä, joka eli sovussa koko maailman kanssa. Hänellä oli vain yksi heikkous: hän ei voinut olla puhumatta yläsaksaa[1].
[1] Paikkakunnalla, missä tämä kertomus liikkuu, puhuu kansa alasaksan murretta; yläsaksa on samaa kuin saksan kirjakieli.—Suom. muist.
Tällainen pieni heikkous on se vaaka, millä maailma meitä punnitsee, se paino, jonka mukaan se meitä taksoittaa, mutta tämä heikkous pysyy meissä vain niin kauan kun olemme levolliset, sillä kun rupee oikein kireälle käymään, niin me heitämme sen pois, ja niin kävi lukkarinkin yläsaksalle. Kun hänen piti puhua oikein sydämensä pohjasta, ei puhe luistanut yläsaksaksi, vaan muuttui kohta alasaksaksi.
Kun hän nyt katsahti Dorotean silmiin ja huomasi kyyneleet tämän poskilla, hypähti hän tuolilta ja kysyi:
»Mikä sinua vaivaa, Dorotea? Miksi sinä itket? Sano minulle! Meillä kummallakinhan on tukea vain toinen toisestamme!»
Ja Dorotea painoi päänsä vasten vanhan isänsä rintaa ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan.
Ei hän itsekään oikein tiennyt, mikä häntä vaivasi; hänestä vain tuntui kuin olisi hän ollut vieraassa maassa ja kaivannut lapsuuden-leikkiensä taloa ja puutarhaa.