Mutta äkkiä selveni isälle, mikä tyttöä vaivasi, mikä hänen sydäntään kalvoi. Lukkari laski kätensä hänen kaulallensa, taputti häntä poskelle ja kuiskaili hänelle lohduttavia sanoja.
»Rakas lapseni», sanoi hän, »rauhoitu nyt vaan! Jumala elää eikä hylkää sinua! Pidä se mielessäsi, niin kaikki lopulta kääntyy hyväksi. Minä rukoilen Jumalaa sinun puolestasi.»
Niin hän lohdutti rakasta Doroteaansa, kunnes hänen täytyi mennä kirkkoon soittamaan.
Niin surumielisenä kuin tänä sunnuntaiaamuna ei hän ollut koskaan kiivennyt ylös kellotapuliin sen koommin kun hän kiipesi sinne soittamaan rakkaalle vaimolleen, joka lepäsi paarilla. Raskain sydämin hän riisui sunnuntainutun yltään ja pani ison kellon heilumaan.
Ja kauas yli kylän, yli vainioiden ja aitausten aina naapurikyliin saakka kaikui kellon ääni puhtaan, kirkkaan ilman kuljettamana, kantaen hurskasta kiitosta: maan ylistyslaulua Jumalalle korkeuksissa.
Ja auringonvalo säteili korkeudesta alas, lämmittäen vanhoja hautoja, joissa esi-isät aikojen kuluessa olivat saaneet viimeisen rauhallisen leposijansa.
X.
Doroteasta tuntui kuin kellot olisivat tuoneet tervehdyksen hänen äidiltään. Hän nousi hiljaa tuoliltaan, suuteli pikkusiskoja ja silitti sekä Miinan että Triinan vaaleita kutreja.
»Nyt saatte mennä ulos leikkimään», sanoi hän. »Kysykää käeltä kuinka monta vuotta te saatte elää, poimikaa voikukkia, tehkää niiden varsista pitkiä ketjuja ja puhaltakaa kukista untuvia ja kysykää: mitä kello on? Leikkikää nyt vaan, minä menen kirkkoon.»
Lapset juoksivat iloisina ulos ja Dorotea otti hyllyltä virsikirjansa, jonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästessään. Silloin oli Swartin emäntä lahjoittanut hänelle kakun, jonka hän itse toi lukkarin taloon. Ystävällisesti hän oli katsellut Doroteaa ja sanonut: »Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän sinusta Dorotea, enemmän kuin kaikista muista.»