Sairas laskettiin nyt taas vuoteelle ja hänet peitettiin kunnollisesti.
Sängyssä makasi Swartin emäntä ähkien, kunnes hän viimein huomasi kysyä:
»Kuka minut pelasti vedestä?»
Kun pastori ilmoitti hänelle, että se oli ollut lukkarin Dorotea, rupesi hän haikeasti valittamaan.
»Voi, rakas herra pastori, minä olen tehnyt suuren synnin! Minä olen vannonut, että ihmiset saisivat kääntää minut ylösalasin ennenkuin Frits ja Dorotea saisivat toisensa, ja tämän kaiken olen tehnyt kurjien rahojen tähden! Mutta nyt he ovat kääntäneet minut ylösalasin; nyt on rangaistus kohdannut minua vaivaista syntistä!»
Pastori lohdutti häntä ja sanoi, että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen, kun hän vain on päässyt taas jalkeille.
»Ei, herra pastori», sanoi Swartin emäntä, »tätä minä en niin helposti voi unohtaa. Niin kuin minä tänään olen vannonut, niin on tapahtunut, ja jos ei minun poikani ota tyttöä, niin en minä enää tahdo tietää hänestä mitään; hän ei enää ole minun lapseni. Ei, herra pastori, minä en enää tahdo nähdä häntä silmäini edessä, jollei hän ota Doroteaa vaimoksensa!»
Nyt sattui niin, että Dorotea, joka oli käynyt kotonaan muuttamassa vaatteita, samassa tuli huoneeseen ja kuuli mitä hän sanoi.
Sairas tahtoi hänet nähdessään heti sovittaa kaikki.
»Odottakaas», sanoi pappi, »minulla on jotain sanottavaa teille kummallekin. Te, Swartin emäntä, ette saa kajota jo kauan sitte unohdettuihin asioihin, muuten teette pahan vielä pahemmaksi. Pysykää vain tyynenä ja koettakaa nukkua hieman. Ja sinä lapseni, voit valvoa täällä tänä yönä ja katsoa, että hän makaa hiljaa. Jos hänen tilansa huononee, niin lähetä sana minulle!»