Ja kun he molemmat olivat luvanneet tehdä niinkuin hän tahtoi, taputti hän Doroteaa poskelle ja meni sitten tyytyväisenä kotiinsa.
Dorotea istuutui sängyn viereen. Sairas tarttui hänen käteensä ja likisti sitä voimakkaasti eikä enää tahtonut laskea sitä irti. Vähän väliä hän puhkesi puhumaan tähän tapaan:
»Näetkös, Dorotea, jollei minun Fritsini tahdo…»
»Hiljaa!» sanoi tyttö, »pastori on sanonut, että te ette saa puhua.»
»Ettäs veditkin minut, vanhan ihmisen, ylös vedestä! Maltas vaan,
Dorotea, niin saat nähdä…»
»Voi voi, hiljaa nyt! Te ette enää saa puhua sanaakaan», sanoi Dorotea korjaten sairaan peitettä, jottei hänelle tulisi kylmä.
Ei kestänyt kauaa, ennenkuin eukko vaipui uneen.
Kun Dorotea näki hänen nukkuvan, nousi hän hiljaa sängyn vierestä ja asettui istumaan akkunan ääreen.
Siinä hän istui katsoen ulos hiljaiseen kesäyöhön. Hän näki kuun tulevan esiin kesäisten pilvien lomasta ja hopeoivan pensaat ja puut ja veden. Hän kuunteli, mutta yö oli hiljainen, vain pensastosta puron rannalla kuului satakielen ihana laulu.
Tuolla oli hänen isänsä koti, jossa hän oli lapsuutensa vuodet elänyt, sen vieressä tuolla hautausmaa, jossa hänen äitinsä lepäsi, tuolla kylä peltoineen ja puutarhoineen, tuolla vuoret ja laaksot. Hän katseli kaikkea kuin ensi kertaa, ja kyynel nousi hänen silmäänsä, ajatusten outoja unelmoidessa.