Äkkiä tuntui hänestä kuin joku olisi liikkunut hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan: Swartin emäntä astui lattialla.
»Ei, emäntä, menkää makaamaan! Onhan pastori kieltänyt…»
»Ole nyt vaiti, lapseni! Minä tulen heti takaisin, minä otan vain jotain kaapista», sanoi eukko avaten kaapin oven ja ottaen sieltä jonkun esineen, minkä hän pani Dorotean käteen.
»Kas tässä, Dorotea! sanoi hän. »Tämän on *hän* lähettänyt sinulle!»
Sitten meni eukko jälleen sänkyyn ja käänsi kasvonsa seinään päin ja näytti nukkuvan sikeää unta.
Ja Dorotea?—Ah, kuinka hänen sydämensä sykki riemusta! *Hän* oli lähettänyt tämän ja Swartin emäntä *itse* oli antanut sen hänelle. Hän avasi rasian. Siinä oli hänen hiuskiharansa! Siinä oli sormus!
Häikäisevä valkeus tulvi sädehtien hänen sieluunsa, hänen sydämensä aukeni auringolle kuin puhkeava, ihana kukkanen ja kaikki hänen surunsa ja murheensa haihtuivat.
XIII.
»Kas niin», sanoi ukko Swart, »nyt me olemme Berlinissä ja me jäämme tänne huomiseksi, mutta tänä iltana tahdon minä kirjoittaa eukolleni kirjeen. Sen olen minä luvannut hänelle, enkä minä vielä koskaan ole syönyt sanaani. No, Frits, istus nyt poikani…»
»Ei, naapuri», sanoi ukko Witt, »maltas vähän! Anna Kallen kirjoittaa, hän sen osaa; olihan hän ensimäinen lukkarin koulussa.»