Tänä iltana tuulee kovasti.»
»No, naapuri, mitäs arvelet? Eikö hän saata olla tyytyväinen?»
»No, kyllä», sanoi Witt. »Tuon 'asti kuoloon' sinä varmaan olet lukenut jostain kirjasta?»
»Ei, naapuri! Silloin se ei olisi jäänyt mieleeni. Näetkös, kun minä ja eukkoni olimme morsiuspari, annoin minä hänelle kerran hunajakakun, johon oli kiinnitetty muuan värsy, jossa oli nämä sanat. Se ilahdutti häntä sanomattomasti, ja sentähden tahdon minä myös ilahduttaa häntä hänen vanhoina päivinään.»
Seuraavana aamuna nousivat matkamiehemme vikkelästi vuoteiltaan ja menivät ulos katsomaan Berliniä. He astuivat katua ylös ja toista alas, ja paljon oli tässä nähtävää.
»Ei, hyvät ystävät, katsokaas», sanoi Swart, »mikähän rakennus tuokin on, seitsemänkerroksinen!»
»Sellaisia», arveli Witt, »ei ole Stavenhagenissa!»
»Äh, naapuri!» sanoi Swart, »kuinka sinä voitkaan puhua semmoisia tyhmyyksiä! Stavenhagen on vain rotanpesä; sielläkö nyt olisi tämmöisiä taloja!?»
»No», väitti Witt, »on siellä kauppiaan uusi talo torin varrella, aivan maaherran talon vieressä…»
»Tässä talossa taitaa asua räätäli», puuttui Kalle puheeseen. »Tuossa kyltissä seisoo: Frans Piefke, Waatteidentekijä.»