Sanottuaan ukoille jäähyväiset meni Henrikki tiehensä.
XVII.
Meidän matkaseurueemme meni nyt teaatteriin.
Kun he olivat tulleet ovesta sisälle, hiipi Swart hiljaa varpaisillaan eteenpäin, mutta Witt jäi ovelle tuijottamaan isoon katossa riippuvaan kynttiläkruunuun siksi kunnes hänen päätänsä rupesi huimaamaan.
»Mennään pois!» sanoi hän.
»Mutta miksikä menisimme pois?» sanoi Swart. »Olemmehan me maksaneet päästäksemme tänne eikä meille kukaan pahaa tee. Tule vain tänne katsomaan!»
Witt hiipi Swartin jälestä ja nojausi sitten yli rintavastimen ja katseli alas.
Kun hän nyt näki kuinka ihmisjoukko aaltoili siellä alhaalla, kuuli sieltä kaukaisen ukkosen tapaisen äänten kohinan ja näki kynttiläin kimaltelevan päänsä päällä ja allansa, rupesi hänen päätänsä huimaamaan, ja jollei Frits olisi pidellyt häntä, olisi hän varmaan pudonnut.
»Sinua vaivaa pyörrytys», sanoi Swart. »Niin, olemmehan me jotenkin korkealla, mutta vähät siitä!—Ensimäinen kerta aina pahin.»
Ukko Wittin nojautuessa Swartin käsivarteen alkoi musiikki äkkiä soida.