Oli ikäänkuin maa olisi halennut ja taivas vavissut, ikäänkuin ukkonen olisi jylissyt ja salamat sähisseet; oli kohinaa ja vinguntaa, rummutusta ja hullutusta, ikäänkuin viimeinen päivä olisi ollut tulossa ja maailmannäytelmän viimeistä näytäntöä olisi alettu.
Äkkiä lensi esirippu ylös.
Lavalla oli komeat tanssiaiset, siinä tanssi useita pareja, ja kaikki huusivat: »Victoria!»
»Kuules Frits!» sanoi Kalle, »tämä on sama kappale, minkä me
Alt-Strelitsissä silloin kun meidän täytyi hypätä!»
»Hahahahahaa», nauroi ukko Swart. »Katsos, naapuri, miten he konstailevat! Tässähän saattaa nauraa itsensä vääräksi.»
»Tämä kaikki tapahtuu varmaankin tuon metsästäjän vuoksi tuolla syrjässä», arveli Witt.
»Katsos vaan sitä miestä, kuinka turkasesti hän on koristeltu!» sanoi Swart. »Katsos, katsos, kuinka hän pöyhistelee itseään ja panee kätensä kupeilleen!—Ja katsos tuota toista sitten! Nyt hän suuttuu, nyt hän nousee seisaalleen; saas nähdä, eikö tässä nouse aika meteli. Kuules kuinka hän elämöi!»
»Mitä?» sanoi Witt. Ei suinkaan hän tahdo lyödä toista kuoliaaksi!»
»Äh, naapuri Witt, kuinka sinä voit olla niin tyhmä!» sanoi Swart. »Hehän vain ovat olevinaan, he tahtovat vain kääntää ihmisten silmät! Ei mutta katsos, naapuri—tuossa ne tulevat! Ne ovat metsästäjiä. Katsos tuota vanhaa ukkoa, hän on aivan meidän metsänvartijamme näköinen! Kuules, kuinka hän laulaa aivan kuin lukkari!»
»No eipä juuri kannata kehua. Mutta katsos tuota toista nenineen ja mustine partoineen», sanoi Witt. »Ja hattu ihan kuin ratti! Kas hänpä vasta osaa töllistellä. Kun semmoinen mies kiljuu oikein täyttä kurkkua, niin se suorastaan tekee pahaa; oikein kylmältä karsii selkäpiissäni.»