"Kuulkaapa, Bräsig", puhkesi pieni pastorin rouva punastuen sanomaan, "semmoisia viittauksia en minä suvaitse! Ja jos te naapuristossa kulkeissanne — sillä eihän teillä nyt muuta tekemistä olekaan kuin kuljettaa akkapostia — kerrotte eilisiltaisesta tapahtumasta ja tuosta kirotusta kohtauksesta — Jumala suokoon anteeksi tämän syntisen lauseeni näin pyhänä sunnuntai-aamuna! — sitte, on meidän välimme rikki".
"Rouva kulta, mitä te minusta ajattelette!" huudahti Bräsig ja astui taas, kädet hajallaan, likemmäksi pastorin rouvaa, niin että tämän oli uudestaan siirtyminen pöydän taaksi.
"Nono, älkää minua niin pelätkö, enhän minä mikään jesuviitti ole!"
"Ette, Bräsig, paatunut pakana te olette, mutta ette mikään jesuviitti. Mutta jos te jotakin siitä hiiskutte… oh, hyväinen Jumala! Täytyyhän Hawermannin siitä tiedon saada, sitä sanoo minun pastorinikin. Mutta jos hän asiaa tiedustelee, niin älkää mainitko minun nimeäni — aatelkaapa, jos Pomukkelskopp tästä tiedon saisi, niin olisin minä onnettomin ihminen mailmassa. Ah, Jumalani! Teinhän minä sen vaan hyvästä sydämestä tuon viattoman lapsen tähden, Bräsig. Minä uhrasin itseni vaan hänen hyväksensä".
"Sen te teitte", sanoi Bräsig sydämellisesti, "ja älkää sentähden surko hiuksianne harmaiksi, sillä näettekö, kun Hawermann kysyy, kuinka te olitte tähän seikkaan sekaantuneet, silloin sanon minä — niin — silloin sanon minä, että te olitte tahtoneet kohdata minua".
"Teitä? Ettekö te häpee!"
"Nonoh, rouva kulta, enkö minä ole yhtä hyvä kuin vintiö? Ja eikö meidän ikämme sovi paremmin yhteen?" Ja samassa näytti Bräsig niin viattomalta, ikäänkuin olisi hän ehdotellut parhaan keinon, mitä keksittävissä oli.
Pastorin rouva katseli vakaisesti hänen rehellisiin silmiinsä, laski hartaasti kätensä ristiin vatsallensa ja sanoi: "Bräsig, minä uskon teitä. Mutta, Bräsig, Bräsig kulta, toimittakaa nyt niin, että kaikki saa hyvän lopun. Ja — ja… nyt tulkaa ja juokaa kuppi kahvia ja istukaa", ja samassa tarttui hän Bräsigin toiseen jäykkään käteen ja väänsi häntä kahvipöytää päin, niinkuin mylläri vääntää tuulimyllyn siipiä tuuleen.
"Hyvä!" sanoi Bräsig ja tarttui kuppiin ja piti sitä jäykässä kädessään suorana edessänsä, juurikuin olisi hän kepposten tekiä ja painaisi kuppi sata naulaa ja hän heiluttaisi sitä arvoisan yleisön nähden ilmassa; ja istua tahtoi hän myöskin, mutta se ei onnistunut, sillä kun hän oli polvensa taivuttanut, alkoi hänen allansa rytistä ja hän hypähti taas pystyyn — pappilan tuoliko vai pastorin housut rytisivät, sitä ei hän tietänyt, mutta hän joi kahvinsa seisoalta ja sanoi sen hänelle olevan ihan yhdentekevää, sillä aikaa ei hänellä kumminkaan ollut, hänen täytyi rientää rouva Nüsslerin luoksi kirjeen tähden, jonka hän oli saanut. Ja vaikka pastorin rouva kyllä pyysi häntä odottamaan, siksi että hänen omat vaatteensa olivat kuivuneet, ei Bräsig kuitenkaan häntä totellut, sillä rouva Nüsslerin paljas toivomus oli hänelle käsky, joka oli kirjotettu hänen omantuntonsa muistikirjaan, ja hän viilsi sentähden matkoihinsa ja lensi löyhytti papintakin pitkillä, mustilla liepeillä Reksowiin, vitkalleen ja raskaasti kuin vareksen poika, joka on ensi kerran ulkona koettelemassa siipiänsä. Ainoastaan Pümpelhageniin saakka tuli hän ensialuksi; siellä seisatti hänet Hawermann, joka katseli yli puutarhan aidan ja huusi: "Herranen aika, Sakari, minkä näköinen sinä olet?"
"Asiat sen vaativat, Kaarlo, asiat sen vaativat! Niinkuin tiedät putosin minä eilen mustaan liejuun; mutta minulla ei nyt ole aikaa, minun täytyy rientää sinun sisares luo".