"Antakaa hänen kutea!" huudahti Bräsig.
"Vai niin?" sanoi rouva Nüssler. "Sitä te sanotte! Mutta minä sanon toisin. Jokkum ei välitä semmoisista mitään; hänen puolestansa saisivat kyllä kaikki meidän palvelustyttömme rakastua ja akastua, ja minä — Jumala nähköön — onhan minulla tekemistä muutenkin yltäkyllin ja niin paljo katselemista eteeni, etten jouda näkemään, mitä selkäni takana tapahtuu".
"No, mutta minä sitte?" kysyi Bräsig.
"Te!" sanoi rouva Nüssler vähän halveksimalla, "semmoisista asioista ette te mitään ymmärrä".
"Mitä!" huudahti Bräsig, "minäkö, jolla yhtä aikaa on ollut kolme morsianta…" Edemmäksi ei hän tullut, sillä rouva Nüsslerin kasvot kävivät nyt vuorostaan pitkiksi ja hän katseli Bräsigiä niin uteliaasti silmiin, että Bräsigin oli viruttaminen alas hämmennyksensä tuolla kuminaviinaryypyllä, jonka rouva Nüssler oli kaatanut hänen lasiinsa.
"Se on saakelin ikävä juttu!" huudahti Bräsig ja nousi istuimeltaan, "ja ken on siihen syypää? Nuori Jokkum!"
"No, Bräsig, mitäpä minä sille voin?"
"Mitä? Sinä annat Sulttaanin syödä suuhunsa silmäisi edessä oman aamiaises, otat kaksi papinalkua taloosi asumaan, etkä tiedä asiasta sen enempää kuin pässi! Mutta, rouva Nüssler, älkää olko millännekään, ottakaa vaan levollisesti ne molemmat nuoret hengelliset herrat taloonne. Minä — minä pidän silmällä noita pieniä tyttösiä, ja ne molemmat luikarit on pentele perivä! Tappelian, tuon kahdentaistelian, otan niinä vartioitakseni, pitäkää te vaan vaaria kääntäjästä, sillä hän on pahin".
"No, olkoonpa niin, muuta neuvoa ei kai ole", sanoi rouva Nüssler ja nousi myös pöydästä.
Mikon aikana tulivat molemmat papinrekryytit Reksowiin majailemaan, ja Frans lähti Eldenan maanviljelyskouluun, ja kun hän kävi ulos Gürlitzin pappilan puutarhasta, katseli häntä aidalla, ihan samalla paikalla, jossa Fritz voileipänsä ja olutpullonsa kanssa oli istunut, eräät armaat, ihanat kasvot, ja nämä kasvot olivat silkkisen, ruusunpunasen rahakukkaron näköiset, josta viimeinen ropo on annettu parhaimman ystävän hyväksi.