Nyt tuli Fritz Triddelfitz, tietysti nuorena tilanhaltiana, sillä hän oli ottanut päällensä sinisen häntyrinsä kiiltävine nappineen, joka näytti ihan siltä, kuin olisi Pomukkelskopin sininen takki penikoinnut vartavasten Fritzin tähden. Ja nyt tuli koulumestari Strull, suuri, roteva mies, jonka luoja pikemmin oli määrännyt puunhakkaajaksi kuin lasten kurittajaksi. Paksun päänsä ja mustan pukunsa kanssa, joka jälkimäinen jo rupesi hyvin ruskealta vivahtelemaan, näytti tämä vanha urho aimolliselta rautanaulalta, joka sattumalta on lyöty viistosti seinään ja, joka siihen nyt vähitellen on kiiniruostunut. Hänen, kasvonsakin näyttivät vähän ruostuneilta, ja ainoa, mikä hänessä näytti eloisemmalta, oli hänen paitansa kellahtunut etupuoli, jota koulumestarin muori sentähden oli runsaasti sivellyt sinivärillä, ja tästä oli hän saanut tuon merivihreän vivahduksen.

Nämä molemmat viimetulleet otti Aksel erinomaisen kohteliaasti vastaan, ja kun hän kuuli, että Fritzin isä oli apteekari Rahnstädtissä, joka myös osasi tehdä analyysejä, täytyi Fritzin istua hänen vereensä, ja kun pehtori Bräsig kuuli sanan analyysi, sieppasi hän sen heti herra luutnantin suusta ja sanoi erikseen Hawermannille: "Analuski? Analuski? Mitä hän sillä tarkottaa? Tarkottaako hän sillä syöpäläisiä?" Ja odottamatta vastausta, sanoi hän Akselille: "Armollisin herra luutnantti, niitä vietäviä varten on teidän antaminen apteekarin pojan hankkia itsellenne purkin lunkentus napoleonia",[11] jota Aksel tietysti ei ymmärtänyt. Ja vaikka hän olisi ymmärtänytkin, ei hänellä olisi ollut aikaa siihen puuttua, sillä kun nyt kaikki olivat pöytään sijoittuneet — koulumestari istui vaan puoliksi, sillä hän vaan vaappui tuolinsa yhdellä kannikalla — ryhtyi hän heti pääaineesensa, Pümpelhagenin maanviljelykseen, mullisteli ylös alasin koko pellon ja viskeli ympärillensä luujauhoja, salpietaria ja guanoa ja laitatti heti puutarhan taa suuren humalatarhan, niin että vanha Hawermann parka arveli hiljakseen itseksensä: niin kehnoiksi ei hän toki olisi luullut herransa käsityksiä maanviljelyksestä; ja se häntä enimmästi kummastutti, että Bräsig saattoi nauraa täyttä kurkkuansa kaikelle tälle hulluudelle. Mutta se oli varsin luonnollista, sillä Bräsig luuli Akselin vaan laskevan leikkiä ja pilapuheita, ja kun nuori isäntä lopetti humalaviljelyksensä näillä sanoilla: "Tietysti pitää maan olla sitä varten ensin täydellisesti valmistettu", purskahti Bräsig suureen nauruun ja sanoi: "Oikein, — ja kun tämän valmistuksen olemme aikaan saaneet, niin möyhennämme sitä vielä vähäsen ja sitte kasvatamme siinä vaan rusinoita ja manteleita ja syötämme niillä sikoja", — tässä kääntyi hän nuorta emäntää kohden — "miten makealta maistuneekaan rusinoilla ja manteleilla syötetty sika?"

Tämä ei Akselille oikein ollut mieleen ja hän katseli perhanan pitkäkseen pitkin nenäänsä ja rymisteli silmäkarvojansa myttyyn; mutta hän oli niin hyvällä vauhdilla talouden asioissaan, ettei hän siitä niin helpolla voinut hellittää, ja rupesi nyt puhumaan kyntämisestä ja eräästä koneesta kokkarenuijan kanssa, jonka hän itse oli keksinyt, ja kääntyi armossa lähimmän naapurinsa Fritz Triddelfitzin puoleen, joka antoi niin äärettömän sivistyneitä ja viisaita vastauksia, että Mari Möller istui siinä suu solallansa ja löi ajatuksissaan rintoihinsa ja huudahti: "Jumala armahtakoon minua syntistä! Ja häntä kohden minä, mieletön mato, kurotin kättäni! Sehän olisi ihan, kuin jos hanhi ja kotka munisivat samaan pesään".

Kun päivällistä oli syöty, nousi armollinen rouva pöydästä, jätti hyvästi seuralle ja sanoi Hawermannille: Aksel ja hän olivat aikoneet mennä huomenna kartanon peltoja katselemaan, ja hän toivoi, että Hawermann rupeisi heille oppaaksi. Sen Hawermann ilolla lupasi tehdä, ja kun nuori emäntä oli pois mennyt, kävi malja vielä vähän aikaa ympäri pöydässä ja Daniel Sadenwaterin oli tuominen sikareja. Tämän vanhan palvelian oli Aksel nimittäin pitänyt Fridan pyynnöstä ja sentähden oli Daniel tänään päivällisellä pannut hänen eteensä vanhan herran veitsen ja kahvelin ja oli tällä tavalla mielestänsä asettanut Akselin talon uudeksi isännäksi, ja joka kerta, kun hän tarjottimella oli tarjonnut nuorelle herrallensa uutta ruokalajia, oli hän samassa tarjonnut hänelle oman itsensä ja hänen vanhat silmänsä sanoivat selvään: hänen nuori herransa voi tehdä hänen kanssansa, mitä hän tahtoi, hän oli ehdottomasti häntä totteleva.

Bräsig otti "sikalin", niinkuin hän niitä kutsui, ja kertoi herra von Rambowille, että hänkin silloin tällöin poltteli semmoisia, nimittäin lukkari Brökerin tekemiä; no, ne olivat kans sitä lajiansa, ja hänestä tuntuivat ne liian karvailta ja samassa ilettäviltä, sillä ihmiset sanoivat Brökerin liisteröivän niitä kiini omalla syljellänsä, jonka tähden hän ei voinut pitää niitä maukkaina. Aksel ei tähän mitään vastannut, sillä — hän ei tietänyt miksikä — Bräsig ei häntä miellyttänyt, Bräsigissä oli hänen mielestänsä lian paljo ilkullista lystillisyyttä, joka huonosti soveltui hänen omaan ihastukseensa maanviljelyksestänsä, sitä vastaan oli Fritz Triddelfitz ollut ihan toisenlainen kuulia, hän oli nyykytellyt ja ravistellut päätään, milloin suostumuksesta, milloin ihmetyksestä, ja huudahdellut ihastuksissaan niin monta kertaa oh ja ah, että Aksel vihdoin luuli olevansa oikein paksu, valettu talikynttilä, joka seisoi korkealla kynttiläjalassa, valaisemassa Pümpelhagenia ja läheisiä kyliä, niin — miks'ei — koko mailmaa. Mutta, niinkuin jo monesti olen sanonut, Aksel oli hyvä ihminen, hän ei ainoastaan tahtonut valaista ympäristöänsä, hän tahtoi myös sitä lämmittää; tuo herkullinen atria, nuo hyvät viinit ja se ihana tunne, että hän oli isäntä, synnyttivät hänessä päivällisen jälkeen kaikenlaisia ajatuksia. Hän huusi Hawermannia tulemaan akkunan luo ja kysyi häneltä, oliko hän tyytyväinen Fritziin. Hawermann vastasi: noin jotenkin, olihan Fritz jo oppinut yhtä ja toista, ja hän toivoi aikaa myöden hänestä tulevan kelvollisen maanviljeliän. Tämä oli Akselista, joka niin armollisella mielialalla oli, kylliksi, ja hän kysyi vielä, mitä Fritzillä oli palkkaa ja oliko hänellä hevosta käytettävänänsä. Ei, vastasi Hawermann, hevosta ei hänellä ollut eikä mitään palkkaakaan, hän ei antanut mitään eikä myöskään saanut mitään.

Aksel lähestyi nyt Fritziä ja sanoi: "Hyvä Triddelfitz, ilokseni olen herra pehtorilta kuullut, että hän on hyvin tyytyväinen teihin, minä saan sentähden tarjota teille tulevaksi vuodeksi palkaksi viisikymmentä taaleria ja yhden hevosen pidettäväksi".

Fritz tuli ihan ymmälle: Hawermann hyvin tyytyväinen häneen, se oli hänestä ihkasen uutta; viisikymmentä taaleria, olihan se jo sievä summa; ja hevonen sitte; hänen päänsä kävi niin pyöräile, että hän tuskin voi Akselia kiittää. Mutta Aksel ei hänelle siihen aikaa antanutkaan, sillä hän veti Hawermannin taas akkunan luo. Ja nyt juosta nelistivät kaikki lähiseudun hevoset, mustat ja ruskeat, kimot ja rautikot Fritzin aivoissa ympäri, ja kutakin erikseen siellä nyt tarkasteltiin, ikäänkuin olisi Meklenpurin hallitus siirtänyt Rahnstädtin markkinat hänen päähänsä, ja häntä vastapäätä istui Bräsig ja irvisteli, yht'äkkiä huudahti tuo onnenmyyrä, Fritz:

"Herra pehtori, tulevassa kuussa tulee suuriherttua Rahnstädtiin, siksi pitää minun se saada, sillä me nuoret maanviljeliät ratsastamme häntä vastaanottamaan".

"Mikä pitää teidän saada?" kysyi Bräsig.

"Rautikkotamma, nuori tamma, Kyösti Preberowin tamma".