"Minä tunnen sen", sanoi Bräsig hyvin kylmästi.
"Kelpo hevonen!"
"Vanha kaakki on se", sanoi Bräsig, "ja suuriherttuan tullessa Rahnstädtiin ette voi sitä käyttää, sillä se ei voi kuulla hurraahuutoa".
Se olisi pahasti, se, sillä semmoisessa tilassa tulisi tietysti "hurraa!" huudettavaksi; mutta Fritz tiesi hyvin, että Bräsig joka tilaisuudessa vastusti häntää hän ei siis ollut tästä millänsäkään.
Sillä aikaa oli Aksel vielä pitänyt lyhyen esitelmän vanhalle pehtorillensa maanviljelyksen edistymisestä ja lopuksi pisti hän vanhuksen käteen erään kirjan, sanoen: "Minä annan teille tämän kirjan lahjaksi; sen pitäisi tästä lähin olla jokaisen maanviljeliän raamattuna".
Hawermann kiitti, ja koska rupesi jo hämärtämään, erosi seura. Nuo molemmat vanhat pehtorit ja mestari Strull, joka mukaan kutsuttiin, menivät Hawermannin huoneesen. Fritz siirtyi talliin.
Mitä hänellä siellä oli tekemistä, ei kukaan tietänyt, ei edes hän itsekään, hän meni vaan sinne kuin vainun vedosta, hänen täytyi saada nähdä hevosia, hänen täytyi saada sisällinen olentonsa sopusointuun ulkomailman kanssa, ja niin käveli hän puolipimeässä edes takasin noiden vanhain työjuhtain takana, jotka hän jo tuhat kertaa ennen oli nähnyt, ja katseli niiden jalkoja. Yhdellä oli patti — kukaan ei ollut mies saamaan häntä ostamaan pattikonttista hevosta, sen taudin tunsi hän kyllä; toisella oli pääntautia — mitä pääntauti oli, sen oli hän tietänyt jo pari vuotta aikaa; kolmannella oli virmatautia — sepä olisi oikea hölmö, joka ostaisi virmaisen hevosen; eräällä oli pahka kintuissa — ei mitään vaaraa! poltetaan vaan vähän tulisella raudalla; ja nyt tulivat kivisapet ja räkätaudit ja kaiken tämän hevoskurjuuden keskeltä loisti hänen sydämeensä ystävällinen myhäily ja eräs ihmeen-ihana olento, nimittäin tuo armollinen nuori rouva, johon Fritz Triddelfitz sitte päivällisen oli kuolemaan asti rakastunut, ja niin kiittämätön oli se luikari, että hän oli aikeissa tehdä isäntänsä, joka tämän hevoshuvituksen hänelle oli toimittanut, onnettomaksi, vaikka tosin vaan ajatuksissa.
"Niin", sanoi hän seisoissansa tallin ovella, kun hämärä hiljaa peitti kaikki pimeyteen, "mitä on Lovisa Hawermann armollisen rouvan enkelihahmoon verrattuna. Minun tulee sinua sääli, Lovisa! Miten oli mahdollista, että minä voin häneen rakastua. Voi hyväinen aika, ja Miina ja Liina sitte! Pari pientä tölleröä. Ja Mari Möller! Semmoinen luntus! Mikä suuri erotus hänen ja armollisen rouvan välillä tänään päivällisellä oltaissa, kuin peruna persikan rinnalla! Ja kun minä nyt vaan saan rautikkotammani, niin silloin — 'armollinen rouva, mitä käskette? Kenties on kirje postiin vietävänä?' tahi kun hän illalla tulee takasin tanssiaisista Rahnstädtistä ja vanha Daniel Sadenwater ei ole heti saapuvilla — tempaisen minä auki vaunuin oven ja kannan hänen sisään käsilläni! 'Ah, hyvä Triddelfitz, minulta jäi nenäliinani Rahnstädtiin', taikka, 'kalossini'. 'Ovat paikalla noudettavat', ja niin hyppään minä rautikon selkään — yks — kaks — kuin nuoli ilmassa — puolen tunnin kuluttua olen taas takasin — kaksi penikulmaa puolessa tunnissa — 'armollinen rouva, tässä ovat kalossinne', ja silloin sanoo hän: 'Kiitoksia, rakas Triddelfitz, semmoinen kohteliaisuus — tuhat tulimmaista, sitä penteleen aisaa!" Sillä kun hän nyt pilkkopimeässä aikoi mennä tallista pois, sattui hän rakkauden hommissaan astumaan päin aisaa, joka hänen omasta huolimattomuudestansa siihen oli jäänyt, ja siinä hän nyt makasi nuorena tilanomistajana jollakin pehmeältä tuntuvalla läjällä. Mitä se oli, ei hän tietänyt; mutta hänen nenällänsä oli jonkinlainen aavistus siitä, ja sen verran tiesi hän varmaan, että hänen ensin oli tarkasteleminen pukuansa kynttilän valossa, ennen kuin hän meni Hawermannin luo.
Hawermannin huoneesen olivat nuo kolme vanhaa herraa menneet ja kun he nyt illan hämärässä istuivat siellä koossa, kysyi Bräsig: "Kaarlo, tuo kirja on kai semmoinen romanikirja, jota luetaan talvi-illoilla?"
"Sitä en vielä tiedä, Sakari. Sytytetäänpä kynttilä palamaan, niin saamme nähdä".