"Julmio", sanoi Bräsig, "oli vanha koira, hänenkin täytyi viimein leppyä".
"Älkää enää itkekö, lapsukaiset", sanoi äiti ja kuivasi pienten tyttösten silmät: "Se ei ole teidän syynne, te olette vielä liian tyhmät. Ja olkaa nyt kilttejä ja leikitelkää pienen orpananne kanssa; minun täytyy mennä. Jokkum, pidä vaaria lapsista", ja niin puhein pisti hän olkihatun päähänsä ja meni lypsämään lehmiä.
"Anopit", sanoi Bräsig, "ovat pirun perintöä. Mutta sinä, nuori Jokkum", sanoi hän talon isännälle, joka istui levollisena, ikäänkuin ei vanha muori eikä nuori emäntä häneen mitään koskisi, "sinun pitäisi vähän hävetä, että annat vanhan eukon niin pahasti kohdella vaimoasi".
"No, mitä pitäisi minun kai hänen poikanansa siihen tehdä?" sanoi nuori Jokkum.
"Lyödä häntä ei sinun ole tarvis", sanoi Bräsig, "sillä he ovat kuitenkin sinun vanhempasi; mutta lapsellisen varoituksen voit sinä silloin tällöin antaa hänelle ja tottelevaisena poikana sanoa heille, että piru heidät perii, jolleivät pidä rauhaa talossa. — Ja sinä, Kaarlo Hawermann, älä pane mielees semmoista pientä häirinköä, sillä sinun rakkaalla sisarellasi on hyvä luonto ja iloinen mieli; hän on sen pian unhottava ja noiden vanhain äkäpussein täytyy toki viimein leppyä, sillä ilman häntä eivät he voi toimeen tulla, nuori, emäntä on näet kaikki kaikkena talossa. Mutta" — tässä veti hän esille taskustansa kelvollisen kolmepuettisen kellon, oikein tuommoisen pulskean nauriin, "todellakin, jo lähellä seitsemää! Minun täytyy rientää väkeäni katsomaan".
"Odota", sanoi Hawermann, "minä seuraan sinua kappaleen matkaa.
Hyvästi niin kauvaksi, Jokkum".
"Hyvästi, lankoseni", sanoi Jokkum ja jäi istumaan nurkkaansa.
Kun he olivat tulleet ulos, sanoi Hawermann: "Mutta Bräsig, kuinka voit sinä pojan lässäollessa puhua sillä tavalla vanhuksista!"
"Siihen on hän tottunut, Kaarlo. — Kukaan ihminen ei voi kärsiä niitä molempia vanhoja tuittupäitä. He elävät riidassa kaikkein naapurien kanssa, ja mitä palvelioihin tulee, juoksevat ne virstan matkaa pois heidän tieltänsä".
"Taivaan pyhät", huudahti Hawermann, "minun onneton sisareni! Hän oli niin iloinen lapsi, ja nyt olla semmoisessa pesässä semmoisen nahjuksen vaimona".