"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo, hänen miehensä on kelvoton nahjus ja Nüssler on hänen nimensä, mutta sisarellesi ei hän mitään pahaa tee, ja vaikka hän muuten on vanha pöllöpää ja vetelys eikä ripeyttä hänessä ole rahtuakaan, ei hän kumminkaan ole niin tyhmä, ettei hän huomaa sinun sisaresi kaikki hallitsevan".
"Tyttö parka! Minun tähteni, ettei hän olisi minulle rasitukseksi, niinkuin hän sanoi, ja meidän vanhan äitimme tähden, joka tahtoi nähdä kumminkin yhden lapsistaan naituna, ennen kuin hän kuoli, otti sisareni sen miehen".
"Minä tiedän kaikki, Kaarlo, minä tiedän omasta kokemuksesta. Muistatko vielä? Oli ruisleikon aika ja sinä sanoit minulle: Sakari, sanoit sinä, piruko sinua riivaa, ajathan elosi märkänä sisään, ja minä sanoin: kuinka niin? Edellisenä sunnuntaina oli meillä ollut tanssijaiset, ja sinun sisaresi oli ollut muassa, eikö minun silloin pitänyt ajaa elojani sisään semmoisella ilmalla? Ja sitte sanoin minä sinulle, jos minä naimaan menen, en nai minä kaikista kolmesta morsiamestani ketään toista kuin sinun sisaresi. — Silloin nauroit sinä niin ivallisesti ja sanoit: hän on vielä liian nuori. — Mitä on nuoruudella sen kanssa tekemistä? kysyin minä. — Silloin lisäsit sinä vielä, että minun molemmilla toisilla morsiamillani oli etuoikeus ja nauroit uudestaan, sillä sinä et uskonut minun totta puhuvan; ja niin kului muutama aika tyhjään, koska minun armollinen herrani, kreivi, ei pitänyt sanaansa eikä tahtonut huolia naineesta pehtorista. Ja sittemmin oli liian myöhäistä, nuori Jokkum oli sisartasi kosinut ja äitisi oli hänen saanut kauppaan suostumaan. — No niin, se oli kai niin sallittu", sanoi se vanha, kunnon poika ja katseli alas pitkin nenäänsä, "mutta kun minä näen hänen pienet tyttösensä ja ajattelen, että niiden oikeastaan pitäisi olla minun, kuuleppas, Kaarlo, silloin tuntuu minusta, kuin pitäisi minun tallata vanha muori, vanha Jokkum ja nuori Jokkum maan uumeniin. Mutta niille vanhoille jesuviiteille on se oikea onnen potkaus, että sinun sisaresi on tullut taloon lempeän sydämensä ja iloisen luontonsa kanssa, sillä jos he olisivat saaneet jonkun toisen miniän, niin olisi siellä jo aikaa tukka löyhynyt ja kurkku kurissut".
Näin puhellessaan olivat he tulleet ulos kylästä ja kun he kiersivät puutarhan kulmaa, sanoi Hawermann: "Hyväinen aika, kas tuollahan ovat kai molemmat vanhukset töyräällä?"
"Niin", nauroi Bräsig oikein ilkeästi itseksensä, "siellähän ne molemmat jesuviitit taas piileskelevät salaisessa kokouspaikassaan".
"Piileskelevät?" kysyi Hawermann, "tuolla ylhäällä töyräällä?"
"Ihan siellä, Kaarlo. Ne vanhat konnat eivät luota keneenkään ihmiseen, ei edes omiin lapsiinsa, ja kun heillä on jotakin sanomista toisillensa, johon heidän tavalliset muikistelemisensa ja irvistelynsä eivät riitä, menevät he aina ylös tuonne töyräälle, että voivat nähdä ympärillensä, ettei kukaan heitä kuule, ja sitte ärjyvät he salaisuuksiansa toinen toisensa; korvaan. Niin, nyt on taas tuolla kärmeiden keräjät täydessä vauhdissa, ja eukko on kai synnyttänyt jonkun pirun sikiön, jota nyt hierotaan, haudotaan yhdessä".
"Ovatpa oikein kuumassa kiihkossa", sanoi Hawermann. "Katsoppa vaan, kuinka vanha muori sättii käsillään! Mitäpä lienee heillä tekeillä?"
"Minä tiedän varsin hyvin, inistä he kiistelevät ja melua pitävät; minä tunnen tuon leikin jo vanhastaan. — Jaa, Kaarlo", lisäsi hän, vähän aikaa arveltuansa, ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan, "paras on että saat tietää kaikki heti, että sen jälkeen voit asettaa asiasi: he puhuvat sinusta ja sinun lapsestasi".
"Minusta ja minun pienestä tytöstäni?" kysyi Hawermann kummastuen.