"Todellakin", virkkoi Bräsig; "mutta hän ei ole meitä tänään paljon häiritsevä, minä tahdon keskeyttää hänet aina hänen puheessaan". He pelkäsivät nimittäin molemmat rehtorin pitkäveteisyyttä.
Molemmat vieraat tulivat sisään, ja rehtori piti pitkän lorun siitä suuresta ilosta, että taas sai nähdä heitä, ja siitä erinomaisesta tilaisuudesta, kuin hänellä oli ollut, tulla tänne Kurzin seurassa, jonka tähden Bräsig lausui lyhyesti, että pitkät koivet ovat paras apu sille, ken kävelyllä on, ja samassa kääntyi hän poispäin, niin että rehtorille, koska rouva Nüsslerkin vaan pakisi Kurzin kanssa, ei jäänyt muuta kuuliaa kuin Jokkum, joka myöskin tarkasti kuulteli kaiken aikaa ja vihdoin lausui: "Hyvää päivää, lanko, tee hyvin ja istu".
Kurz oli pahalla päällä, ensiksikin sentähden että hänen oli nuhteleminen poikaansa, toiseksi sentähden että rehtori oli juoksuttanut hänen ihan uuvuksiin, ja kolmanneksi sentähden että hän, riisuttuaan takin pois päältänsä, oli vilustunut ja saanut nikotuksen. Hänen mieliharminsa ei kuitenkaan paljon merkinnyt, sillä hän oli pahalla päällä yhtä mittaa, hän oli nimittäin demokraatti, tietysti ei mikään valtiodemokraatti, sillä semmoisia ei vielä siihen aikaan Meklenpurissa ollut, ei vaan kaupunkilaisdemokraatti, sillä hän oli pannut elämänsä vastaiseksi päämaaliksi tempaista tuolta paksunenäiseltä leipurilta, joka asui torin varrella ja jota pormestari niin kauheasti suositteli, oikeuden elättää kaupungin yhteistä sonnia. Hän ähkyi ja nikotti ympäri huoneessa, ja varistuneen, hikisen naamansa ja lyhyen harmahtavan tukkansa kanssa näytti hän kauniilta, punaselta, äsken leikatulta sianlihakäikäleeltä, jonka päälle on varistettu pippuria ja suolaa ja josta rasva valuu pitkin veistä. Vertaus ei sovi täsmälleen, sillä veistä ei ollut; mutta Bräsig piti siitä huolen, etten minä vertaukseni kanssa häpeään tule, sillä hän veti pöytälaatikosta esille kirkkaan, terävän pöytäveitsen, lähestyi lihakäikälettä ja sanoi: "No nyt, Kurz, istukaa nyt ihan hiljaa tähän".
"Mikä on tarkotuksenne?" kysyi Kurz.
"Keino nikotusta vastaan. — Kas niin — Katselkaa nyt yhä veitsen terää. Nyt uhkaan minä yhä likemmältä teitä terällä; mutta teidän täytyy pelätä, muuten ei siitä lähde mitään apua. Yhä likemmäksi, — yhä likemmäksi, ikäänkuin tahtoisin minä halkaista nenänne. Yhä likemmäksi — aina silmiin asti".
"Tulimmainen", huudahti Kurz ja hypähti ylös "puhkaisettehan vielä silmät päästäni".
"Hyvä!" sanoi Bräsig, "hyvä! Te pelästyitte, nyt auttaa se kyllä".
Ja se autti todellakin, nimittäin nikotusta vaan ei mieliharmia vastaan.
"Missä on minun poikani?" kysyi Kurz. "Minä annan tänään hänelle hyvän löylytyksen. Niin, lankoseni", lisäsi hän, kääntyen Jokkumia kohden, "ei mitään muuta kuin harmia! Täällä pojastani, raatihuoneessa kaupungin sonnista, kotona vaimostani tuon tyhmän saarnajutun tähden, kauppapuodissa apulaisestani, joka myy luodin mustaa silkkiä ja ottaa maksun vaan neljänneksestä! ja nyt täällä maantiellä rehtorin pitkistä koivista".
"Äiti kulta", sanoi Jokkum ja sysäsi kahvikupin esille, "täytä Kurzin kuppi".