"No niin, lanko", virkkoi rouva Nüssler, "onhan siihen vielä aikaa; me voimme ensin asiasta vähän puhella. Miksikä pitäisi teidän kohta ensi-pikaisuudessa käydä pojan kimppuun, se vaan saattaisi asian vielä pahemmaksi".
"Kyllä minä hänen…" huudahti Kurz vihoissaan; mutta edemmäksi ei hän ehtinyt, sillä ovi aukeni samassa ja Gottlieb tuli sisään.
Gottliebin käynnissä oli jotakin liiallista juhlallisuutta havaittavana, kun hän lähestyi isäänsä ja lausui hyvää päivää. Hänessä oli jotakin luonnotonta vakaisuutta ja samassa jotakin niin outoa papillista kainostelevaisuutta, että näytti siltä, kuin olisi hänen suojeluspyhänsä omaa erityistä tarvettansa varten vetänyt häneen silmuksen ja ripustaisi hänen joka ilta vaarnaan, ettei mailma millään muotoa saisi häntä kuluttaa.
"Hyvää päivää, kuinka on teidän laitanne, pappa?" lausui hän ja suuteli isäänsä kummallekin poskelle, ja vanhus suuteli myös, mutta tyhjään, ikäänkuin toutain, joka haukkaa ilmaan, kärpästä tavottaaksensa.
"Kuinka voi mamma?" kysyi poika vielä. Sillä Gottliebin oli pienestä ruveten aina täytynyt sanoa "pappa" ja "mamma", koska rehtori piti "isän" ja "äidin" nimitystä sopivana tavallisille ihmisille, mutta ei oppineille, josta Kurz aina oli harmissaan, sillä hänen poikansa sanoi vaan "isä" ja "äiti".
"Hyvää päivää, eno", sanoi Gottlieb Kurzille, "hyvää päivää, herra pehtori", Bräsigille, ja kääntyi taas "pappansa" puoleen: "Ilahuttaa minua suuresti, että tulitte tänään; sillä minun on puhuminen teidän kanssanne eräästä minulle sangen tärkeästä asiasta".
"Ahah!" jupisi Bräsig itseksensä, "hän alkaa jo".
Rehtori meni poikansa kanssa ulos pihalle, Bräsig asettui akkunan ääreen ja piti silmällä molempia. Rouva Nüssler tuli hänen viereensä: "Bräsig", sanoi hän, "no, oletteko saaneet tietää, miten minun tyttösteni laita on?"
"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "älkää pelästykö, asia on jo hyvällä alulla".
"Mitä?" huudahti rouva Nüssler pikaisesti, "mikä on hyvällä alulla?"