"Sen te pian saatte kuulla; katsokaa vaan ulos akkunasta. Miksikä luulette te rehtorin noin puristelevan kättä ja halailevan herännäistä? Hänen kristillisen uskonsa tähdenkö? Ei, minä tahdon sanoa sen teille, sen tähden, että te, rouva Nüssler, olette niin hyvää taloutta pitäneet".
Bräsig tunsi ihmissydämen yhtä hyvin kuin mikään propheta; mutta hänellä oli sama paha tapa kuin entisillä prophetailla, hän puhui epäselvillä sananparsilla. Rouva Nüssler ei ymmärtänyt sanaakaan.
"Mitä? Sentähden, että minä olen hyvää taloutta pitänyt, halaa hän
Gottliebiä?"
Bräsig oli vielä siinäkin suhteessa prophetain kaltainen, ettei hän vastannut mitään järjellisiin kysymyksiin, jos eivät ne soveltuneet hänen omiin tarkotuksiinsa.
"Näettekö", huudahti hän, "miksikä antaa rehtori hänelle nyt siunauksensa? Sen tähden, että hän tietää rahalla kaikkia saatavan, ja että hän tietää täältä sitä lähtevän".
"Mutta mitä on sillä minun tyttösteni kanssa tekemistä?"
"Sen pian saatte nähdä! Näettekö, nyt menee herännäinen tiehensä, ja ukko — Jumala meitä armahtakoon! — hän valmistelee puhetta, ja pitkäksi on se tuleva, sillä kaikki on hänessä pitkää, mutta kaikkein pisimmät ovat hänen puheensa".
Bräsig oli erinomainen ihmistuntia ja toteen näytti hän sen tässäkin, sillä tuskin oli rehtori tullut sisään, kun hän jo puhkesi puhumaan: "Kunnioitettavat lässäoliat, eräs muinaisajan viisas on lausunut sen järkähtämättömän totuuden, että ennen kaikkia on se talo onnellisena pidettävä, jossa hiljainen sopu riittävän, vieläpä runsaan toimeentulon kanssa pitää asuntoa. Täällä tässä talossa on laita semmoinen. Minä en ole tullut tänne, tätä sopua häiritsemään — minun rakas lankoseni Kurz voipi tehdä mitä hän katsoo parhaaksi —, minä olen sattumalta tullut tänne; mutta sattumus voi useinkin tuottaa ihmiselle jotakin varsin odottamatonta. Niin on tänään tapahtunut minulle. Tämmöinen sattumus von olla onneksi, se voi myös olla onnettomuudeksi; mutta koska en tahdo mitään ennakolta sanoa, niin en myös puhu siitä sen enempää. — Rakas lankoseni Jokkum, sinä, tämän onnellisen perheen varsinainen päällikkö" — Jokkum katseli häntä muodolla semmoisella, kuin olisi rehtori sanonut hänen oikeastaan olevan kaikkein Ryssäin yksinhallitsian ja pitäisi hänen oikeuden mukaan istua valtaistuimella Kremlissä Wenäjän pääkaupungissa Moskowassa eikä täällä uunin takana — "niin", pitkitti rehtori puhettansa, "sinä, perheen varsinaisena päällikkönä, olet antava minulle anteeksi, että minä myöskin käännyn rakkaan kälyseni puoleen, joka aina niin suurella huolella ja rakkaudella ja niin siunatulla menestyksellä on hoitanut oman perheensä asioita ja samassa tehnyt niin erinomaisen hyvän vaikutuksen heimolaisperheisin — minä tarkotan tässä erittäinkin Gottliebin ystävällistä vastaanottoa. Sinä, rakas lankoseni Kurz, kuulut myös heimoon, ja vaikka meidän kummankinpuoliset perheemme, kumminkin mitä niiden naispuolisiin jäseniin tulee — no, minä en tänä onnellisena hetkenä tahdo siitä laveammin puhua — elävät pienessä epäsovussa; niin tiedän minä kumminkin, että sinä sydämestäsi otat osaa minun onneeni. — Mutta", hän lähestyi Bräsigiä, — "miten tulee minun teitä puhutella, pehtori? Te, joka ette sanan oikeassa merkityksessä kuulu heimoon, mutta joka aina olette olleet avullinen töissä ja viisas neuvoissa…"
"Niin, ja minä tahdon antaa teillekin semmoisen", keskeytti häntä vanhus, "ajakaa aika vauhtia, muuten ette tule milloinkaan loppuun".
"Loppuun?" kysyi rehtori ja hänen alkuperäinen papillinen luontonsa, joka kauvan oli homettunut koulun tomussa, puhkesi näkyviin. "Loppuun?" kysyi hän juhlallisesti ja kohotti silmänsä korkeuteen, "onko loppu oleva onneksi vai onnettomuudeksi? Kuka sitä voi tietää?"