"No niin, Kurz", sanoi Hawermann, "mitään erinomaisia eivät ne ole, minä olen koetellut niitä tulella rautapellillä; jos siemenet ovat semmoisia, kuin niiden pitää olla, niin hyppivät ne kuin kirput pellillä, mutta näistä jäi moni siemen olemaan paikallansa".
"Te ette näytä likimaillekaan niin pulskalta arvoisa herra", sanoi rehtori taas kesken puheen Bräsigille, "kuin sinä siunattuna hetkenä, jolloin punsin ääressä vietimme kihlausta".
"Sillä on syynsä", sanoi Hawermann ja löi kätensä Bräsigin uumille, "minun vanhalla ystävälläni on taas ollut leini".
"Niin, niin", nauroi rehtori ja oli olevinansa oikein sukkela.
"Vinum, isä,
Ja coena, äiti,
Ja Venus, kuoma,
Ne leinin tuovat".
"Siemenet ovat oivallisia", huudahti Kurz sillä väliin, "parempia ette ole mies saamaan mistäkään".
"Ohoh, Kurz", sanoi Hawermann, "oma kehu haisee, on myös vanha sananparsi".
"Kuulkaapa!" huusi Bräsig samoihin sanoihin rehtorille, "säästäkää franskaanne minun kuulleni! Sitä kieltä en minä ymmärrä. Mitä on minulla ja minun kirotulla leinilläni Venuksen kanssa tekemistä?"
"Arvoisa ystävä ja suosiani", sanoi rehtori juhlallisesti, "Venus oli ennen muinoin rakkauden jumalatar".
"On minusta yhdentekevä", huudahti Bräsig, "olkoonpa hän ollut mikä hyvänsä, tätä nykyä kutsutaan tavallisia lampurin koiria Venukseksi".