"Jakakaa!" huudahti Bräsig ja Kurz jakoi, mutta jakoi kiireissään väärin; siis "uudestaan!" Nyt onnistui ja voitiin ruveta ostamaan.
"Minä passaan", sanoi Hawermann etukädessä. Nyt tuli rehtorin vuoro; hänen kauttansa viivähti peli tuokion aikaa, sillä hänellä oli se taikausko, että kortit tulivat muka paremmiksi, jos hän kokosi ne yksitellen, ja koska hän teki kaikki tehtävänsä mitä suurimmalla tarkkuudella, pani hän kortit aina tarkkaan järjestykseen ja hän asetti seitikot ja viitikot niin, että hän voi nähdä niiden keskimäisen silmän, ettei hän hairahtuisi ja pitäisi niitä kuutikoina ja nelisilmäisinä.
Kurz oli sillä aikaa laskenut korttinsa pöydälle, latonut kätensä ristiin niiden päälle ja katseli nyt rehtoria ja huokasi.
"Minä passaan", sanoi, rehtori.
"Kyllä minä sen arvasin", sanoi Kurz, sillä hän tiesi, että hänen langollansa täytyi olla erinomaiset lehdet, jos hän uskalsi jotakin omin päinsä sanoa, mutta sitä vastaan oli hän suuresti peloissansa, että rehtori menisi mukaan, kun hän itse oli ostanut, sillä silloin ei hänellä tavallisesti ollut mitään, tahi turmeli hän pelin, jos hänellä jotakin oli.
"Pas!" sanoi Bräsig, jonka vuoro nyt oli lausua.
"Boston grandissimo!" sanoi Kurz.
"Ken menee mukaan?"
"Pas!" sanoi Hawermann.
"Hyvä lankoseni", sanoi rehtori, "yksi tikki — toinen tikki— no, kylläpä kolmaskin tulee — minä menen mukiin".