"No niin", sanoi Bräsig, katsahti Hawermanniin ja lausui vähäisesti: "minä tahdon sanoa sinulle, mikä se on: tämä puhdasrotuinen varsa on muuli".
"Se se on", sanoi Hawermann. "Muuli?" huudahti Fritz, hyppäsi molemmin jaloin yli seimen aitauksen ja tarttui, tamman hököttämisestä huolimatta, varsan kaulaan kiini ja tarkasteli häntä naamaan, silmiin ja korviin, ja nähdessään näistä tämän kauhistavan totuuden, huudahti hän vihan vimmassa: "Kylläpä minä taitan niskan sekä tältä epäluomalta että Kyösti Prebberowilta".
"Hävetkää toki, Triddelfitz", sanoi Hawermann vakaisesti, "etteköhän näe, kuinka emä on iloissaan, vaikk'ei varsa olekkaan mikään puhdasrotuinen sikiö".
"Niin", lausui Bräsig, "ja hänellä on kumminkin siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo. Kyösti Prebberowilta saatte minun puolestani niskan taittaa, sillä hän on kolmekertaisesti karaistu, paatunut lurjus".
Fritz nousi vitkalleen ulos seimestä, syvä alakuloisuus oli tullut vihan sijaan; "kuinka on se mahdollista?" huudahti hän, "hän on minun paras ystäväni ja hän pettää minun kuurolla hevosella ja aasin varsalla. Minä vedän hänet oikeuteen".
"Sanoinhan teille, ettei hevoskaupassa tule kysymykseen ystävyys eikä rehellisyys", sanoi Bräsig ja tarttui Fritziin käsivarresta ja talutti hänen ulos tallista, "mutta minun tulee teitä surku teidän oikeutetun harminne tähden. Hevoskaupan oppirahoja olette nyt saaneet maksaa ja sitä täytyy jokaisen tehdä; mutta hevosriidasta tahdon teitä varottaa, sillä, muulin jo aikaa kuoltua, ei semmoinen oikeudenkäynti ole likimaillekaan lopussa. Näettekös", sanoi hän ja talutti Fritziä edes takasin kartanolla, "minä tahdon kertoa teille erään semmoisen jutun varoitukseksi. Oli nimittäin vanha Rütebusch Swensinissä hän myi omalle langollensa, joka täällä ennen Hawermannia oli pehtorina, erään kimohylkiön ratsashevoseksi. Hyvä, eli niinkuin teidän tapanne on sanoa: 'bong!' Kolme päivää sen perästä tahtoo pehtori koettaa uutta hevostansa, hän kiipee siis otuksen ratsaille, sillä se oli koko kolhonkorkea ja hän sitä vastaan perhanan lyhytkoipinen; mutta tuskin oli hän päässyt selkään istumaan, kun tuo juhta juoksee täyttä nelistä hänen kanssansa kylän lammikkoon — seisattamisesta ei puhettakaan! — aina kaulaan asti, ja siihen jäi se seisomaan; ei liikahda eteen- ei taaksepäin. Se oli onni kimolle ja pehtorille, sillä muuten olisivat molemmat hukkuneet. Pehtori huusi, minkä jaksoi, apuun tulemaan, sillä hän ei voinut pohjata, eikä hän osannut uidakaan, ja tuon vanhan nikkari Flegelin täytyi pelastaa hänet paatilla. No, nyt alkoi oikeudenkäynti, sillä pehtori väitti hevosen olevan vikurin ja Rütebuschin piti se takasin ottaa, sillä vikuruus purkaa hevoskaupankin. Siihen ei Rütebusch kuitenkaan suostunut, ja nuo molemmat langokset joutuivat ensin epäsopuun ja tulivat vihdoin: niin kiivaiksi vihamiehiksi, etteivät suvainneet nähdä toinen toistansa kolmen penikulman päässä. Mutta oikeudenkäynti meni menojansa. Koko Swensinin oli tekeminen valansa, että eläin heidän luonansa oli täysijärkinen ollut ja Pümpelhagenilaiset saivat vannoa, että hevonen heidän luonansa oli vikuruutta osottanut: Niin kesti oikeuden juttua jo viidettä vuotta ja sillä aikaa seisoi eläin joutilaana tallissa ja söi kauroja, sillä pehtori ei enää milloinkaan tahtonut sen selässä ratsastaa, koska hän piti sitä hengelle vaarallisena olentona; nuijata ei hän sitä myöskään tohtinut, koska se oli corpus delictus, niinkuin sitä lakikielessä sanovat. Nyt tuotettiin oppineimmat hevostohtorit paikalle, kuusi kappaletta, mutta heistä ei apua, he olivat erimielisiä, kolme heistä sanoi hevosen olevan viisaan, toiset kolme väittivät sen olevan hullun. Mutta oikeudenkäyntiä kesti kestämistään, ja koko joukko uusia riitoja oli siitä syntynyt, sillä nuo oppineet hevostohtorit olivat antaneet haukkumanimiä toinen toisillensa, ja vetivät toinen toisensa oikeuteen. Nyt kirjotettiin eräälle kuuluisalle hevosprofessorille Berlinissä, mitä hän muka arveli asiasta. Professori kirjotti takasin, että piti leikattaman tuolta vanhalta kaakilta pää poikki ja lähetettämän hänelle, hänen täytyi muka nähdä sen aivot; olihan hyvin vaikea järjellisestä ihmisestä sanoa, oliko hän hullu vai viisas, mutta järjettömän luontokappaleen suhteen oli se viittä vaikeampi, koska se ei voi mitään puhua. Niin, se piti nyt tehtämän, mutta vanha Rütebusch asianajajansa kanssa pani vastaan ja sai sen estetyksi, ja oikeudenkäyntiä voitiin taas jatkaa. Niin kuoli vanha Rütebusch ja puolta vuotta myöhempään hänen lankonsa, ja kumpikaan ei sopinut, ei edes kuolinvuoteella, ja he ovat molemmat menneet ijankaikkisuuteen, kumpikin lujana luulossaan, toinen pitäen kaakkia viisaana, toinen hulluna. Nyt lopetettiin riitajuttu vihdoinkin, se loppui itsestään, koska tuo vanha, kimo kolme viikkoa sen perästä myös kuoli paljaasta lihavuudesta hyvien päiväinsä tähden. Nyt suolattiin sen pää niin hyvästi kuin mahdollista ja lähetettiin tuolle oppineelle professorille Berliniin, ja hän kirjotti takasin, että kimo koko elämänsä aikana oli ollut yhtä vähän hullu kuin hän itse, ja toivoi vaan että riitakumppanit myöskin olisivat olleet yhtä viisaita kuin tuo luontokappale, niin selviltä olivat sen aivot näyttäneet. Ja se mies oli oikeassa; sillä se renkipoika lurjus, joka toi pehtorille hevosen, palveli sittemmin minulla ja hän tunnusti minulle panneen kappaleen palavaa taulaa eläinraukan hännän alle, kostoksi siitä, että pehtori edellisenä päivänä oli antanut hänelle selkään. Ja nyt kysyn minä jokaiselta järjelliseltä ihmiseltä, eikö se ollut varsin viisas eläin, joka juoksi kylän lammikkoon, sammuttaaksensa tulta! — Ja niin loppui se suuri riita; mutta ne pienet! riidat noiden oppineiden hevostohtorien välillä, ne kestävät vielä yhä. Ja nyt tahdon minä sanoa teille jotakin: Hawermann on vanhan Prebberowin, sen veijarin isän, hyvä ystävä ja hän on puhuva hänen kanssansa, että te saatte omanne takasin. Menkää nyt vaan ja älkää olko vihoissanne tuolle pienelle olennolle taikka sen emälle, sillä ne ovat viattomia, emä on pettynyt yhtä hyvin kuin tekin". Ja niin puhein seurasi hän toisien jälestä, jotka jo istuivat pelipöydän ääressä.
"No nyt!" sanoi Kurz, "kymmenen grandissimoa siis! Minä pelaan itse ulos".
"Kaarlo", sanoi Bräsig, "sinun pitää puhua vanhan Prebberowin kanssa, ettei sinun vaivainen vintiösi joudu liian suureen huoleen".
"Sen minä teenkin, Sakari, ja asia on selville saatettava. Minun tule suuresti sääli, että tuon poika paran koko ilo meni tyhjiin. Ken olisi voinut ajatellakaan muulia!"
"Minun tulee huomauttaa", lausui rehtori ja laski korttinsa, jotka töin tuskin oli saanut järjestetyiksi pöydälle — Kurz istui kuin tulisilla hiilillä — "että täällä yleisesti kutsutaan tuota vastasyntynyttä eläintä muuliksi, vaikka sitä luonnonhistoriallisen puheparren mukaan pitäisi kutsuttaman hevosaasiksi. Erotus on nimittäin se…"