Jaa, rukoukseen! Sillä koko meidän rakkaassa Pommerin maassamme ei ollut kai kenelläkään niin suurta syytä puhella Herransa ja Jumalansa kanssa kuin tällä miehellä.
Se on kova koetus jokaiselle, kun näkee huonekalunsa, jotka hän hiellä ja työllä vähitellen on hankkinut itsellensä, kulkevan kaikkeen mailmaan. Se on kova koetus maamiehelle, kun hänen täytyy jättää karjansa, jota hän huolella ja vaivalla on elättänyt, vierasten valtaan, jotka eivät tiedä mitään niistä tuskista, jotka häntä koko elinaikansa ovat ahdistaneet. Mutta se ei ollut tämä, joka hänen sydäntänsä niin kovin ahdisti, oli vielä toinen kova onnettomuus, joka sai hänen panemaan uupuneet kätensä ristiin ja kohottamaan väsyneet silmänsä korkeuteen.
Eilisestä päivästä oli hän leskimies; hänen vaimonsa lepäsi viimeisellä vuoteellansa.
Hänen vaimonsa! Kymmenen vuotta oli hän kosinut häntä, kymmenen vuotta oli hän työtä tehnyt ja puuhannut, mitä ihmisvoimat vaan jaksavat, voidaksensa naida hänen ja hankkiaksensa kotia sille syvälle, voimalliselle rakkaudelle, joka tunki koko hänen olentonsa läpi, ikäänkuin pääsiäiskellojen ääni yli vihreäin peltojen ja kukkivien hedelmäpuiden. Neljä vuotta takaperin oli hän pyrintönsä perille päässyt; hän oli haalinut kokoon kaikki, mitä hänellä oli; eräs hänen tuttavistansa, joka vanhemmiltansa oli perinyt kaksi maatilaa, oli antanut hänelle toisen vuokralle — kovilla, hyvin kovilla ehdoilla — sen tiesi hän itse parhain, mutta rakkaus antaa rohkeutta, sulaa rohkeutta, että saattaa toimeen tulla. Ja hän olisikin toimeen tullut, varsin hyvin toimeen tullut, jos ei onnettomuus olisi häntä kohdannut, jos ei hänen pienen rakkaan vaimonsa olisi täytynyt nousta ennen päivänkoittoa, tekemään askareitansa, ja jos ei hänen vainionsa olisi saanut noita hehkuvia punasia pilkkuja poskillensa. Niin, kyllä olisi hän toimeen tullut, varsin hyvin toimeen tullut, jos talon omistaja ei olisi ollut ainoastaan tuttava, vaan myöskin ystävä — mutta sitä ei hän ollut: tänään antoi hän pitää huutokauppaa hänen kalustostansa.
Ystäviä? Semmoisella miehellä kuin hänellä, joka istui saarnipuiden siimeksessä, eikö olisi ystäviä? Ah, hänellä oli kyllä ystäviä ja hänellä oli sukulaisia; mutta heillä ei ollut mitään annettavaa, ei lainattavaa. Minne hän silmänsä loikin, kaikkialla kohtasi niitä kolkko seinä ja ahdisti ja ahtasi häntä niin, että hän olisi täyttä suutansa tahtonut huutaa meidän Herraamme, pelastamaan häntä tästä hädästä. Ja hänen päänsä päällä saarnipuun oksilla lauloi tikli ja peiponen, ja niiden kirjavat höyhenet loistivat auringon valossa, ja tuon huonosti hoidetun puutarhan kukat tuoksuttivat lemuansa turhaan, ja saarnipuut levittivät turhaan viileätä varjoansa, ja kuitenkin olisi kaunihin morsiuspari mailmassa voinut istua sen suojassa eikä olisi ikipäivinään unhottanut tätä päivää eikä tätä paikkaa.
Ja eiköhän hänkin ollut ennen istunut tässä varjossa, pitäen pehmeätä kättä omassa kovassa kourassaan? Eivätkö linnut olleet laulaneet, eivätkö kukkaset tuoksuneet hänellekin? Eikö hän ollut uneksinut tässä lehvikössä viileistä siimeksistä vanhoille palvilleen? Ja ken oli tuonut hänelle virvottavaa juomaa päivän raskaan työn perästä? Ken oli uskollisesti jakanut hänen vaivansa ja murheensa ja häntä lohdutellut?
Mennyt — kaikki mennyt! Hänen vaivansa ja huolensa olivat huutokauppana ja tuo pehmeä lämmin käsi oli kylmä ja kangistunut. Ja silloin voipi kyllä ihmisen mielestä tuntua, että eivät linnut enää laula hänelle, eivät kukkaset enää tuoksu hänelle, eikä aurinko enää loista hänelle; ja jos sydän parka vielä kuitenkin tykkimistään tykkii, silloin kohottaa hän kätensä korkealle yli lintujen ja kukkasten, yli kultasen auringon ylös lohduttajan luo, joka ei paljon välitä maallisen elämän iloista, mutta jonka edessä ihmisen sydämen kerran on kestäminen.
Niin istui Hawermann siinä yksinään Jumalansa edessä, ja hänen kätensä olivat ristissä ja hänen rehelliset siniset silmänsä tähtäsivät korkeuteen ja niistä säteili vielä kauniimpi valo kuin Jumalan auringosta. Niin tuli pieni tyttö hänen luoksensa ja pani tuhatkaunosen hänen polvillensa, ja hänen rukoilevat kätensä erkanivat toinen toisistansa ja sulkivat syliinsä lapsen — se oli hänen lapsensa — ja hän nousi ylös penkiltä ja otti lapsen käsivarrellensa, ja kukkasta piti hän kädessään, ja lapsensa kanssa meni hän alas pitkin puutarhan käytävää.
Hän tuli erään nuoren puun luo, jonka hän itse oli istuttanut; olkiköysi, jolla se oli sidottu tukeensa, oli hellinnyt ja nuoren puun latva nuokkui alaspäin. Hän kohotti sen pystyyn ja sitoi sen kiini uudestaan, sitä sen enempää ajattelematta, sillä hänen ajatuksensa olivat kaukana muualla, mutta huolenpito ja auttaminen kuuluivat hänen luontoonsa.
Mutta jos ihmisen ajatukset niin ajelevatkin avaruudessa, vaikkapa itse taivasta tavottaisivat, kutsuu kuitenkin joku jokapäiväinen tehtävä, joka sattuu hänen silmiinsä, tai joku askare, johon hän vanhastaan on tottunut, ne takaisin taivaalta ja osottaa hänelle, mitä hänen lähellänsä tapahtuu ja missä häntä tarvitaan. Ja että niin on laita, on suuri Jumalan siunaus.