Hän käveli edestakaisin puutarhassa, ja hänen, silmänsä näkivät, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, ja hänen ajatuksensa palasivat takaisin maahan; ja vaikka ne kohosivatkin mustina, synkkinä pilvinä hänen vastaisuutensa taivaalle, yhtä pientä sinistä pilkkua taivaalla eivät ne kuitenkaan voineet pimentää, hänen pientä tytärtänsä, jota hän kantoi käsivarrellansa ja jonka pehmeä lapsenkäsi siveli hänen tukkaansa. Hän oli asemaansa arvellut; vakaasti ja totisesti oli hän tarkastellut noita mustia pilviä, hänen oli pitäminen huolta siitä, ettei tämä puuska häntä ja hänen lastansa maahan masentanut.
Hän kävi puutarhasta talon pihaan. Hyvä Jumala, mille mielelle hän oli tuleva! Välinpitämättöminä ja ainoastaan omaa etuaan ajatellen, tunkivat ihmiset pöydän ympäri, jonka ääressä vasaramies seisoi, ja kappale kappaleelta lyötiin hänen vuosikautisten vaivainsa hedelmät enimmäntarjooville, kaupittiin pois hänen tarpeellisimmat huonekalunsa, ja mitä hän surulla ja vaivalla kappale kappaleelta oli taloon hankkinut, kulki nyt naurun ja ivan vallitessa kaikkeen mailmaan. Tämän kaapin oli hän perinyt vanhalta äidiltänsä, tuon piirongin oli hänen vaimonsa tuonut tullessaan ja tämän pienen ompelupöydän oli hän kerran lahjottanut kullallensa, ollessansa vielä sulhasena. Pitkässä rivissä seisoi karja, kiinitettynä aitaan, ja ammui, laitumelle päästäksensä; tuo ruskea hieho, valkonen tähti päässä, jonka hänen vaimo parkansa itse oli kasvattanut ja josta hän enimmästi oli pitänyt, seisoi toisten joukossa; hän kävi sen luoksi ja silitteli sen selkää kädellänsä.
"Ah, herra", sanoi renkivouti Niemann, "tämä on surkeaa". — "Jaa, Niemann, se on surkeaa; mutta mikä sitä voi auttaa?" vastasi hän ja kääntyi poispäin ja lähestyi väkijoukkoa, joka tunki avisionipöydän ympärille.
Kun ihmiset havaitsivat, että hänen mielensä oli päästä pöydän ääreen, tekivät he hänelle kohteliaasti ja ystävällisesti tilaa, ja hän kääntyi avisionin pitäjän puoleen ja kysyi, voisiko hän saada puhua hänelle pari sanaa. — "Heti, herra Hawermann", vastasi tämä, "heti paikalla! Huonekalut ovat kohta lopussa, sitte… — yksi piironki! Kaksi taaleria ja neljä killinkiä! Kuus killinkiä! Kaksi taaleria ja kahdeksan killinkiä! Ensimäinen kerta, toinen — kaksi taaleria ja kaksitoista killinkiä! Eikö kukaan tarjoo enempää? Ensimäinen kerta, toinen ja — kolmas kerta. Kenen oli huuto?"
"Räätäli Brandtin", kuului vastaus.
Juuri samassa tuokiossa tuli joukko maamiehiä ratsastaen kartanolle; heidän tulonsa arvattavasti tarkotti karjaa, jonka vuoro nyt oli astua esille. Joukon etunenässä ratsasti paksu, punaverinen mies, jonka leveällä, lihavalla naamalla ylpeys sai kyllin tilaa rehennelläksensä. Semmoisista miehistä ei ole puutetta, mutta mikä hänen erotti hänen muista tavallisista tovereistansa, olivat nuo pienet kavalat silmät, jotka tirkistelivät yli noiden paksujen poskien, ikäänkuin tahtoisivat ne sanoa: teidän on hyvä olla, mutta meitä te siitä saatte kiittää, me ymmärrämme valvoa teidän parastanne. Näiden silmien omistaja oli myöskin sen maatilan omistaja, joka Hawermannilla oli ollut arennilla. Hän ratsasti ihmisjoukon luo ja nähdessänsä onnettoman arentimiehensä seisovan väentungoksessa, juolahti hänen mieleensä, että hän kenties ei saisi ulos koko arentisummaa ja nuo kavalat silmät, jotka niin hyvin ymmärsivät pitää huolta omasta edustaan, sanoivat ylpeydelle, joka asui suun ympäri ja tuolla leveällä naamalla: nyt, veikkonen, on aika rehennelläksesi, eikä se maksa mitään! Ja ajaen hevosensa lähemmäksi Hawermannia, huusi hän niin että kaikki sen hyvin kuulivat:
"Niin, semmoisia ovat ne viisaat Meklenpurilaiset, jotka tahtovat opettaa meille maanviljelystä! Mitä ovat he meille opettaneet? Juomaan punaviiniä ja selailemaan kortteja, sitä ovat he meille opettaneet, mutta maanviljelystä? —Pankruttia tekemään, sitä voivat he meille opettaa".
Kaikki hiljenivät, nämä kovat sanat kuultuaan, ja silmäilivät milloin häntä, joka ne oli lausunut, milloin sitä, ketä ne tarkottivat. Hawermann oli ensialussa, äänen ja sanat kuullessansa, vavahtanut, ikäänkuin olisi puukko pistetty hänen sydämeensä; nyt seisoi hän tyynenä ja katseli ääneti eteensä, ikäänkuin olisi hän valmis kuulemaan mitä hyvänsä; mutta kansan joukosta kuului murina:
"Hyi! Hyi! Ettekö te häpee? — Se mies ei ole punaviiniä juonut eikä kortteja selaillut. — Se mies on viljellyt maatansa kuin mies".
"Mikä suurisuinen lörpöttelijä se on, joka niin sanoo?" kysyi vanha talollinen Drenkhahn Liepenistä, tunkeissaan vähän lähemmäksi myhkyräsauvansa kanssa.