"Niin, Kaarlo", sanoi Bräsig ja seisahtui, kohotti nenänsä korkealle ilmaan, nosti silmäkarvansa aina ylös hatun reunaan asti — sillä sunnuntaisin käytti hän hattua — levitti suunsa ammollensa ja katseli Hawermannia silmäyksillä, jotka tähtäsivät; suoraan hänen läpitsensä ja katosivat kauvaksi etäisyyteen. "Kaarlo!" huudahti hän vihdoin, "mitähän sinä puhut kirkontornista! Kirkas tuli ja leimaus! Gürlitzin pastori on sinun pienen tyttösi ottava".
"Pastori Behrens?" kysäisi Hawermann.
"Niin, pastori Behrens, joka minulle ja sinulle antoi kotiopetusta, ollessamme vanhan Knirkstädtin luona".
"Ah, Bräsig, minä tahdon ilmottaa sinulle, että minä melkein koko yön olen sitä ajatellut, olisiko se: mahdollista, jos minä tulen jäämään tähän likiseutuun".
"Mahdollista? Hänen täytyy! Hän voi kiittää onneansa, että hän saa semmoisen pienen kääpyräisen: ympärillensä, saa sen ilman mitään vaivaa; hänellä näet ei itsellä ole mitään lapsia ja peltonsa on hän vourannut pois ja hän ei nyt muuta tee kuin lukee ja tutkii kirjojansa, niin että muiden jo mustuu mustaksi mailma silmissä, sitä kaukaa katsellessa. Se on; hänen onnensa! Ja pastorin rouva pitää paljo lapsista, jonka tähden kaikki kylän mukulat juoksevatkin hänen perässänsä, ja ilman sitä on hän toimellinen ja puhdas ihminen ja aina iloinen ja sopii hyvästi yhteen sinun sisaresi kanssa".
"Niin, jospa se kävisi laatuun!" huudahti Hawermann. "Kuinka paljon tulee meidän molempain kiittää sitä miestä, Sakari! Muistatko vielä, kuinka hän ollessaan kandidaattina vanhan Knirkstädtin luona, luetti meitä talvi-illoilla ja opetti meitä kirjottamaan ja laskemaan, ja kuinka ystävällinen hän oli meitä molempia tyhmiä pojan-könttejä kohtaan".
"Niin, Kaarlo, ja kuinka Samuli Pomukkelskopp makasi uunintakana ja kuorsasi, niin että hirret vapisivat, sillä aikaa kun me harjottelimme tieteitä. Muistat kai vielä, kun tulimme renkulatriian.[1] Oli etsittävä kolmas tuntematon suuruus — ensin pantiin luvut järjestykseen ja sitte laskemaan! Minä olin vikkelämpi sinua, mutta sinä olit tarkempi, myöskin oikokirjotuksessa; mutta kaunokirjotuksessa, kirjeenkirjottamisessa ja yläsaksassa voitin minä sinun, ja näissä tiedon haaroissa olen minä vielä, enemmän edistynyt, sillä jokaisella ihmisellä on hänen mieliharrastuksensa; ja aina kun tulen pastorin luoksi, kiitän minä häntä yhä vielä, että hän on antanut minulle sivistystä, mutta silloin myhäilee hän itseksensä ja sanoo: hänen tulee ennemmin kiittää minua, että minä autin häntä saamaan vouratuksi pois peltonsa hyvillä ehdoilla ja että hän nyt voi elää huoletonna hyvän kontrahdin turvissa. Hän pitää minusta paljon, ja jos sinä saat täällä paikan, menemme hänen luoksensa, ja saatpa nähdä, että hän sen tekee".
He olivat sillä aikaa saapuneet Pümpelhageniin, ja Bräsig otti nyt Hawermannin kokonaan köliveteensä, kun hän tuli kartanolle, ja laski täysissä purjeissa erästä palveliaa kohden, jolta hän kysyi, oliko kamarineuvos kotona ja voiko päästä hänen puheillensa. Palvelia vastasi, että hän oli ilmottava herrain tulon; eikö hän ollut pehtori Bräsig?
"Olen", sanoi Bräsig. "Näetkö, Kaarlo hän tuntee minun ja kamarineuvos tuntee myös minun. Ja — huomasitko sitä? — oikein säännöllinen ilmotus! Ilman semmoista temppua ei aatelisten puheille päästä; minun armollinen isäntäni, kreivi, antaa aina ilmotusten kulkea kolmen suun kautta, s.t.s. yksi ilmottaa aina toiselle, kunnes kamaripalvelia viimein ilmottaa sen hänelle itselle, jolloin useasti tapahtuu hullunkurisia erehdyksiä, niinkuin nykyään kamarijääkärin kanssa. Ensimäinen ilmotti toiselle kamarijääkärin sijasta ylijääkärin, toinen lisäsi siihen mestari, ja kolmas ilmotti herra kreiville ylihovijääkärimestarin, ja kun nyt minun armollinen herrani, kreivi, tahtoi ottaa tuon vieraan herran kaikella kunnialla vastaan, olikin se vaan vanha hiirenhirttäjä Tibäul".
Palvelia tuli takasin ja vei heidän suureen huoneesen, joka oli säädyllisesti, mutta ei suinkaan liian hienosti sisustettu: keskellä huonetta seisoi iso, yksinkertainen pöytä, täynnä papereita ja laskuja. Pöydän takaa nousi, heidän sisäänastuessaan, jotenkin kookas, laiha mies, jonka kasvot osottivat aattelevaisuutta ja koko hänen olentoansa vallitsi hiljainen yksivakaisuus; vaikka hän oli täydessä asussa, lähteäksensä ulos, osotti kuitenkin hänen pukunsa samaa yksinkertaisuutta kuin huonekalut. Hän saattoi olla viidennenkymmenennen alussa, ja hänen musta tukkansa vedähti jo hyvästi harmaalle; hän oli arvattavasti likinäköinen, sillä käydessään ympäri pöydän, ottaaksensa vastaan vieraitansa, kurotti hän ensin lornettiansa, jota hän ei kuitenkaan käyttänyt, vaan kävi suorastaan heitä vastaan: "Kah, herra pehtori Bräsig!" sanoi hän tyynesti. "Mitä on teillä asiaa?"