Mutta vanha pehtori Bräsig oli niin pahasti kietounut herrastapaisiin puheenparsiinsa, ettei hän niistä niin vähällä selvinnyt; huolimatta hänestä siis sen enempää, katseli tarkasteli kamarineuvos Hawermannia ihan läheltä ja sanoi: "Teidän asianne…? Mutta", keskeytti hän puheensa, "minä olen teidän tuntevinani. Vartokaapa — ettekö te kymmenen tai kaksitoista vuotta takaperin olleet minun veljeni luona palveluksessa?"
"Olin, herra kamarineuvos, ja minun nimeni on Hawermann".
"Oikein, oikein! Ja mikä tuottaa minulle kunnian, nähdä teidän luonani?"
"Minä olen kuullut, että herra kamarineuvos tarvitsee pehtoria, ja koska mielelläni ottaisin semmoisen paikan —"
"Mutta onhan teillä arentitila Pommerissa, niinkuin muistelen kuulleeni", puuttui kartanonhaltia hänen puheesensa.
Nyt oli aika täpärällä Bräsigin ryhtyä asiaan, jos hän ylimalkaan jotakin tähdellistä tahtoi saada sanotuksi: "Ihan oikein, herra kamarineuvos von Rambow, hänellä on ollut, mutta sillä hän ei enää pitkälle potki. Hän on niinkuin moni muu maanviljeliä joutunut huonoille rattaille ja hänen isäntänsä ilkeys ja ahneus on saattanut hänen Kankkulan kaivolle. Mitä siihen sanotte, herra kamarineuvos?"
Tuon kunnon pehtorin selän takana kuului, hänen näin puhuttuansa, hepakka nauru, ja kun hän katsahti taaksensa, näki hän kymmenen tai kahdentoista vuotisen pojan, jonka kauniit kasvot näyttivät siltä kuin tahtoisivat ne sanoa: "Varro nyt, siitä tulee vielä jotakin". Kamarineuvoskin veti vähän suutansa nauruun; mutta onneksi ei pehtori Bräsigin mieleen milloinkaan voinut johtua, että semmoinen nauru voi merkitä muuta kuin luonnollista mielihyvää hänen hyvinvalittuun puheesensa, hän päätti sentähden varsin vakaisesti: "Ja siihen hän on pudonnut päistikkaa".
"Minä surkuttelen teitä sydämestäni", sanoi kamarineuvos; "niin", lisäsi hän pienellä huokauksella, "ajat ovat olleet kovia maamiehelle; mutta meidän pitää toivoa niiden paranevan. Mitä nyt teidän pyyntöönne tulee — Aksel juokseppa katsomaan, joko aamiainen on valmisna — niin on teidän arvelunne on oikea: minun on äkkiä täytynyt erottaa pehtorini — niin, kuinka sitä sanoisin — huolimattoman kirjanpidon tähden, ja tarvitsen sopivaa miestä hänen sijaansa. — Mutta", sanoi hän, kun hänen poikana aukaisi oven ja ilmotti aamiaisen olevan valmisna, "herrat eivät kai vielä ole suurustaneet? Tämän asian suoritamme parhaiten ruokapöydässä".
Niin puhein meni hän ovea kohden, seisahtui ja viittasi vieraitansa astumaan sisään.
"Kaarlo", kuiskasi Bräsig, "eikö niin? Ihan kuin joku meikäläinen!"