Kaappi oli nimittäin kaikkein niiden kalujen talletuspaikka, jotka hänestä hänen elämässään olivat tärkeitä ja ihmeellisiä, se oli hänen kotiapteekinsa, jossa hän talletti välikappaleita tämän maallisen elämän suruja ja tuskia vastaan, joita hän käytti, kun hänen sydämensä oli kipeä; ne olivat vaan yksinkertaisia kotikuureja, mutta ne auttivat aina. Niitä ei ollut sälytetty purkkeihin ja pulloihin, eikä mitään opastuslippuja niiden käytäntöön ollut niihin kiinitetty, ne olivat vaan jonakin otollisena hetkenä sattuneet hänen käsiinsä ja hän oli ne käytettäväksi tallelle pannut. — Kaikki, mikä saattoi johtaa hänen muistiinsa puhdasta iloa, oli tallella tässä kaapissa, ja jos hän jolloinkulloin surullinen oli, niin virkisti hän mieltänsä näitä katselemalla, eikä milloinkaan sulkenut hän tätä kaappia, tuntematta tämän kotilääkityksensä voimaa ja ilmaisematta kiitollisuuttansa siitä. — Siellä oli se raamattu, jonka hän lapsena ensiksi oli saanut isältänsä, siellä oli se kaunis kristallipikari, jonka hänen paras yliopistotoverinsa hyvästijättäissä oli lahjottanut hänelle, siellä oli se niistinliina, jonka Regina morsiamena oli virkannut hänelle, siellä oli se näkinkenkä, jonka eräs merimies, jonka hän oli opastanut oikealle tielle, vuosien perästä oli hänelle lähettänyt, siellä olivat Lovisan, Miinan ja Liinan uudenvuoden ja joulun onnentoivotukset, joita he läkillä ja kynällä olivat sopertaneet paperille ja niiden vieressä viruivat heidän ensimäiset kömpelösti tehdyt käsityönsä; siellä oli hänen Reginansa kuihtunut morsiusseppele ja se suuri hopealla silattu kuvaraamattu, jonka Hawermann, ja se hopeasilainen merivahainen piipunkoppa, jonka Bräsig oli lahjottanut hänelle hänen seitsemäntenäkymmenentenä ja viidentenä syntymäpäivänänsä, ja kaapin alimmaisella hyllyllä talletettiin kenkiä, niitä kenkiä, jotka Lovisalla ja Reginalla ja hänellä itsellään oli ollut, kun he ensimäisen kerran tulivat Gürlitzin pappilaan.
Vanhat jalkineet eivät ole kauniita, mutta hänestä mahtoivat ne olla suloiset nähdä, sillä he ottanut ne ulos kaapista ja oli asettanut ne ympärillensä ja oli kauvan tarkastellut niitä ja oli ajatellut yhtä ja toista tätä tehdessään, ja oli ottanut ensimäisen raamattunsa syliinsä ja oli aukaissut Kristuksen vuorisaarnan ja lukenut siitä. — Kukaan ei ollut sitä nähnyt, mutta se ei ollutkaan tarpeesen, hänen Reginansa tiesi sen ilmankin, kuinka kaikki oli tapahtunut. — Ja sitte oli hän hyvin väsynyt ja oli kallistanut päänsä nojatuolin kulmaa vastaan ja oli nukkunut.
Siinä asemassa he hänen tapasivat, ja pastorin rouva istui hänen viereensä nojatuolille, painoi hänen silmänsä kiini ja laski päänsä hänen päätänsä vastaan ja itki hiljaa itseksensä, ja Lovisa heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja pani kätensä ristiin hänen polvillensa ja katseli vesissä silmin noita molempia rakkaita rauhallisia kasvoja. Sitte taitti pieni pastorin rouva tuon avonaisen raamatun lehdenkulman ja otti kirjan hiljaa pois pastorin kädestä ja nousi, ja Lovisa nousi myös ja heittäytyi Reginan kaulaan, ja molemmat hyrähtivät ääneensä itkemään ja koettivat lohdutella toinen toistansa, kunnes pimeä alkoi tulla. Sitte otti pastorin rouva pastorinsa saappaat ja omat kenkänsä ja pani ne kaappiin ja sanoi: "Siunattu olkoon se päivä, jolloin te yhdessä tulitte tähän huoneesen;" ja pani Lovisan pienet pieksut niiden viereen ja sanoi: "ja sekin päivä, jolloin te ensimäisen kerran kävitte meidän kynnyksemme yli", ja sitte sulki hän kaapin kiini kaikkine iloineen.
Kolmen päivän perästä haudattiin tuo hyvä pastori Behrens siihen paikkaan kirkkotarhassa, jonka hän eläissään itse oli valinnut ja josta voi nähdä noiden kirkasten akkunain läpitse pappilan tupaan sisään ja johon aurinko aamulla loi ensimäiset säteensä.
Saattojoukko oli hälvennyt, Hawermanninkin oli ollut lähteminen, Bräsig yksin oli ilmottanut tahtovansa jäädä pappilaan yöksi; hän oli koko päivän ollut avullisna, missä vaan tarvittiin, ja hiipi nyt, nähdessänsä noiden molempain rouvasihmisten seisovan käsi kädessä akkunan ääressä, hiljaa pois tuvasta ylös lepokammioonsa ja katseli hämärässä ulos akkunasta kirkkotarhaan, jossa tuo kolkko hauta oli valkean lumen peitossa. Hän ajatteli sitä miestä, joka siellä lepäsi, kuinka hän usein oli kurottanut hänelle kättä auttaaksensa ja neuvoaksensa häntä, ja hän lupasi itseksensä, korvata sen voimainsa perästä tuolle pienelle pastorin rouvalle. — Ja alhaalla asuntuvassa seisoivat nuo molemmat turvattomat naiset ja katselivat myös tuota kolkkoa hautaa kohden ja lupasivat hiljaa sydämissänsä toinen toisellensa osottaa kaikkea sitä rakkautta ja ystävyyttä, johon se hiljainen mies, joka tuolla mullassa lepäsi, niin usein oli heitä kehottanut ja jota hän niin usein heitä kohtaan oli harjottanut. Ja pastorin pieni rouva kiitti Jumalaa ja pastoriansa siitä, että he olivat antaneet hänelle hänen surussansa niin hyvän lohdutuksen kuin tämä oli, jota hän nyt halaili, ja hän silitti Lovisan kiiltävää tukkaa ja suuteli häntä tuontuostakin, ja Lovisa rukoili Jumalaa, antamaan hänelle kaikkea hyvää ja kaunista, että hän voisi laskea ne kaikki elatusäitinsä syliin. — Niin, verekset haudat ovat kukkaspengerten kaltaisia, joita puutarhuri tekee, kasvattaaksensa niissä kaikkein kauniimpia kukkia; mutta myöskin rumia sieniä kasvaa usein näillä penkereillä.
Samana iltana seisoi Gürlitzissä vielä kaksi muutakin henkilöä akkunan ääressä ja katseli ulos hämärään, ei kirkkotarhaan, ei sinnepäinkään, vaan pappilan maata, ja Pomukkelskopp sanoi Kanasellensa, että nyt ei voinut toisin käydä, nyt oli arentikontrahti purjettava, nyt oli hänen se saaminen, hän tahtoi puhua asiasta uuden pastorin kanssa ennen vaalia.
"Mukkel", sanoi Kananen, "Pümpelhagenin herra ei suinkaan sitä suvaitse, hän ei päästä peltoa kynsistänsä".
"Kynsistänsä, Kanaseni? Minähän pidän häntä kynsissäni".
"Niin, jospa nuori herra suostuisikin siitä luopumaan; mutta kuinkas käy sitte, jos me saamme semmoisen uuden papin tänne, joka itse hoitaa maanviljelystänsä?"
"Kyhkyseni, enhän minä tunne sinua enää ensinkään! Valitsemmehan itse; me valitsemme herännäisen papin. Semmoisilla on vaan tekemistä raamatun, virsikirjan ja uskonkappalten kanssa, heillä ei ole aikaa maanviljelyksestä huolta pitämään".