Aksel iloitsi myöskin tästä asiasta, sillä hänellä oli nyt aina rahoja, joilla hän pääsi pahimmasta pulasta, ja ne pienet korot, joita hän niistä sai maksaa, näyttivät hänestä varsin mitättömiltä, sillä hänen ei milloinkaan johtunut mieleensä laskea yhteen, mitä ne tekivät koko vuodelta, ja hän oli täydessä aikeessa ryhtymään suuriin parannuspuuhin Pümpelhagenissa. Mutta tunnettu asia on, että nuoret herrat, jotka eivät enempää ymmärrä maanviljelyksestä ja talouden hoidosta, juuri alkavat parannuksiansa siitä, joka kaikkein pikemmin vie heidät perikatoon. Minä tarkotan karjanhoitoa. Ja miksikä juuri siitä? Minä luulen sentähden, että nuorilla herroilla ei ole suurta vaivaa, ostaa itselleen joku muukalainen sonnipulkki ja pari uudenaikaista jaaraa, ja sentähden että karjanhoidon lait vielä ovat niin epäselviä, että tyhminkin voi puhua siitä viisaan tavalla. Ei ole muuta tarvis kuin sysätä syrjään kaikki vanhat, monivuotiset kokemukset, joka ei ole vaikeata, ja kohta näyttää hänen nuori keltanen tukkansa yhtä arvokkaalta kuin vanhuksien harmaat hapset.
Pümpelhagenissa oli breitenburgilaisia lehmiä joita vanha kamarineuvos Hawermannin neuvosta ja Hawermannin avulla oli hankkinut. Näiden suhteen piti jotakin uutta saada toimeen, ja Aksel matkasi sentähden Sommersdorfiin Pommerissa, jossa huutokaupalla myytiin karjaa, ja huusi Pomukkelskopin kehotuksesta erään erinomaisen kauniin Ayrshire-sonnin. Miksikä juuri sen? No, ensiksikin, koska se oli niin kaunis, toiseksi, koska se oli Skotlannista, ja kolmanneksi, koska se oli jotakin uutta.
Pümpelhagenissa oli negretti-rotuisia lampaita, jotka antoivat runsaasti villoja ja joista aina oli ollut hyvä tulo; mutta villamarkkinoilla oli Pomukkelskopp, oman ilmotuksensa mukaan, saanut puolentoista taaleria enemmän leiviskältä, siis sai tämä viekas naapuri tuon nuoren herran houkutelluksi ostamaan häneltä hyvin kalliista hinnasta kaksi hienon-hienoa elektorali-jaaraa. Että hän ennen oli saanut paljon enemmän villoja jokaisesta lampaasta ja siis paljon suuremman leiviskäluvun kuin Pomukkelskopp, ei johtunut hänen mieleensä; olihan hänellä paljon muutakin laskettavaa.
Hawermann vastusteli voimainsa perästä näitä uusia puuhia, mutta turhaan, hänen nuoren herransa silmissä oli hän vanha ukko, joka oli jäänyt takapajulle eikä enää voinut seurata aikaansa, ja kun tuo vanhus ahdisti häntä liian kovasti järjellisillä varoituksillaan, oli hänellä aina sama vastaus valmisna: "mutta herranen aika, voidaanhan aina koettaa;" vaan ei ajatellut sitä, että muutamissa kohdissa koettaminen ja hävittäminen on sama asia. Pehtori ei saanut hänestä mitään urakkaa ja hänen oli kiittäminen Jumalaansa, ettei tuon nuoren herran mieleen johtunut puhdasrotuisten hevosten kasvattaminen, joka jo kumminkin kummitteli ilmassa. Nuori rouva ei myöskään voinut mitään estää, sillä hän ei tietänyt, millä tavalla hänen miehensä pääsi rahapulistaan, hänen oli vastaiseksi tyytyminen siihen, mitä hän näki, heittämättä kuitenkaan asioita kokonaan sillensä, ja Akselista oli tämä silminnähtävästi paljasta tyytyväisyyttä ja kultaisia toiveita.
Ja Gürlitzissä Pomukkelskopin ja hänen Kanasensa luona vallitsi myös sula tyytyväisyys, se tahtoo sanoa, ei juuri perheellinen; mutta sitä eivät he pyytäneetkään yksinkertaisuudessaan, ei, he olivat tyytyväiset raha-asiain sukkelaan kiertokulkuun, ja toiveet kävivät yhä kultaisemmiksi sanan alkuperäisessä merkityksessä, sillä Pümpelhagenin ja Gürlitzin raja tuli yhä epäselvemmäksi, mitä enemmän sitä tallattiin; Pomukkelskopilla oli vaan tuontuostakin ikävänä toimena, typistää Kanasensa siipiä, kun hän kaiken mokomin nyt jo tahtoi lentää yli väliaidan, poimimaan toiselta puolelta toukkiansa.
Jokkum Nüsslerin talossa istua pönötti tyytyväisyys kaikessa mukavuudessa tuolla leveällä sohvalla, ja jos joku siellä olisi tahtonut kultaisista toiveista puhua, olisi hänen täytynyt tehdä se siinä merkityksessä, kuin runoiliat sille sanalle antavat, puhuissaan "kultaisesta aamutaivaasta", ei niin, kuin luulisivat he kullan kiillon vastaavan taivaan loistetta, ei, vaan sentähden, etteivät he tunne mitään kauniimpaa, sillä, niin harvoin saavat he sitä nähdä. Gottlieb heitti vähitellen tuon pörhöisen herännäiskotelon pois päältään ja rupesi katselemaan mailmaa toisilla: silmillä kuin noilla sinisillä silmälaseilla, jotka hän oli saanut Erlangenista tai Jumala tiesi mistä. Hän pelasi Bräsigin suureksi iloksi jo huonosti bostoniakin, oli kerran noussut hevosen selkään ja pudonnut maahan vahingoittamatta itseänsä, olipa tullut Jokkum Nüsslerin elojuhlaankin, hän ei ollut tanssinut se tahtoo sanoa, ei kumminkaan julkisesti kaikkein nähden, mutta Liina oli kuitenkin vienyt hänen viereiseen kamariin ja siellä opettanut häntä tanssimaan polkkaa, ja lopuksi oli Gottlieb laulanut kuuluvasti mutta hyvin huonolla äänellä hei-ralla-ralla-raa!
Ja Rudolf sitte? No, hänestä emme tahdo mitään muuta sanoa kuin mitä Hilgendorf sanoi Bräsigille: "Bräsig, hän? Ihan kuin minä itse: mahdoton saada häntä uupumaan: kourat kovat kuin rauta! Hän luo vaan silmän vilkauksen, niin tietää hän heti asian, ihan kuin minä itse! — Ja kirjat? — Niihin ei koske! Ihan kuin minä!"
Rouva Nüssler oli onnellinen lastensa onnesta, ja nuori Jokkum ja nuori Sulttaani istuivat tuntikausia yhdessä ja katselivat toinen toistansa, lausumatta sanaakaan, ja ajattelivat sitä hetkeä, milloin he saisivat uuden vallanperiän, nuori Jokkum Rudolfin ja nuori Sulttaani uuden nuoren Sulttaanin "seitsemännen". Se ei tosin ollut mikään aamutaivas, mitä he katselivat, mutta tyytyväisistä ihmisistä, niinkuin Jokkum ja Sulttaani olivat, näyttää iltataivaskin toisinaan kultaiselta.
Niin asui onni jokaisessa kodissa tällä seudulla, jokaisessa omalla tavallaan, ainoastaan siinä kodissa, johon se vasta oikein oli ottanut tyyssijansa ja jossa sai talvella istui lämpimän uunin ääressä ja kesällä lehmuksen alla oven edessä ja lehtimajassa puutarhassa ja jossa se, ikäänkuin vanha hyvänlaitainen isoisä, mielihyvillään oli tarkastellut Lovisan vilkkaita liikuntoja ja johtanut pastorin rouvan pyhjinriepua ja pitänyt herra pastorin kirjotukset järjestyksessä, siellä ei onni enää tahtonut viihtyä, se oli sanonut hiljaa jäähyväiset ja oli sulkenut oven vaivihkaa ja oli mennyt sinne, mistä hän oli tullut; ja hänen perästänsä oli tullut levottomuus ja suru, sillä tuo vanha, hyvänlaitainen pastori oli käynyt yhä heikommaksi. Hän ei oikeastaan maannut vuoteella eikä ollut varsinaisesti kipeä, ja tohtori Strumpf Rahnstädtissä ei ollut kaikista niistä kolmesta tuhannesta seitsemästäsadasta seitsemästäkymmenestä ja seitsemästä taudista, jotka oikeudella tulevat ihmisen osalle, mies löytämään yhtään, joka olisi sopinut pastorille. Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa, ja sen hän tekikin nurkumatta, sillä tuo vanha, uskollinen ystävä, rauha, oli lähteissään laskenut kätensä hänen päänsä päälle ja sanonut hänelle: "Minä menen, mutta vaan vähäksi aikaa; sitte palaan minä taas Reginasi luoksi. Sinä et minua tarvitse luonasi, koska minä jo vuosia olen asunut sinun sydämessäsi aina siitä ankarasta hetkestä asti, jolloin sinä teit tilin Jumalan ja mailman kanssa. Lepää nyt, väsynyt olet sinä kumminkin!"
Ja väsynyt oli hän, hyvin väsynyt. Hänen Reginansa oli asettanut hänen sohvalle kuvien alle, hänen oman tahtonsa jälkeen, että hän voisi nähdä ulos akkunasta; Lovisa oli peittänyt hänen lämpimillä vaipoilla, ja molemmat olivat varpaillaan menneet ulos, ettei hänen leponsa tulisi häirityksi. Ulkona lankeavat tämän talven ensimäiset lumisinkaleet maahan, hiljaa, varsin hiljaa; ja ulkona oli yhtä hiljaista kuin sisällä, sisällä hänen sydämessänsä; ja hänestä tuntui, kuin viittaisivat nuo siunaavat Kristuksen kädet hänelle — kukaan ei sitä ollut nähnyt, mutta hänen Reginansa oli jälistäpäin niin selittänyt — ja hän oli noussut ja aukaissut kaapin, jonka hän oli saanut perinnöksi isävainajaltansa ja jonka hänen äitivainajansa aina itse oli kiillottanut, ja oli istunut nojatuolille kaapin eteen ja oli vielä kerran tahtonut nähdä, mikä hänelle tässä mailmassa oli rakasta ja kaunista.