"Niistä minä viisi välitän", sanoi Pomukkelskopp, "minä tarkotan pappilan peltoa. Jos te suostutte vouraamaan minulle pellon — tietysti hyvää, sangen hyvää arentia vastaan, — niin saatte minun ääneni, muuten ette".
"Niinkuin luulen kuulleeni", sanoi Gottlieb, "on pelto herra von
Rambowilla arennilla, enkä minä tahtoisi mielelläni…"
"Siitä voitte olla huoletta, herra von Rambow ei ota enää peltoa hoitoonsa", sanoi Pomukkelskopp ja katseli Gottliebiä niin uljaasti silmiin, kuin olisi hän jo myynyt syöttiläänsä mitä korkeimmasta hinnasta. Jokkum ei lausunut mitään, mutta lopetti turhan imeskelemisensä ja katseli vastaista vävypoikaansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut kysyä: "Mitenkä nyt suu pannaan?"
Gottlieb joutui hieman ymmälle, sillä hän oli maallisissa asioissa varsin kokematon, mutta kun hän oli asiaa tuokion arvellut, asettui hänen rehellinen luontonsa tämmöistä ehtoa vastaan, hän ei tahtonut tämmöisellä tavallisella kaupanhieromisella päästä hengelliseen virkaansa, hän sanoi siis suoraan: "Sitä en voi enkä tahdo minä teille luvata, semmoisilla keinoilla en minä tahdo virkaani astua. Eihän sen olekaan kiirettä, ennenkuin minä viran olen saanut".
"Vai niin?" sanoi Pomukkelskopp ja katsella karsasteli Gottliebiä ja Jokkumia, suu irvissä, syrjästä päin; "älkää luulko, herra kandidaatti, että vanha kettu menee satimeen; mitä perästäpäin voi tapahtua, on tietämättömissä, ja jos herra von Rambow ei välittäisikään pellosta, niin voisittehan vourata sen apillenne. Eikö niin, teidän apillenne?"
Johan nyt Pomukkelskopp kummia pakisi! Jokkum vouraamaan peltoa; Jokkum, jolla aamusta iltaan oli raskas kuormansa, ottaisi vielä tämän taakan niskoillensa! Hän kavahti kuin nuoli pystyyn ja sanoi: "Hyvä naapuri, ken tekee, minkä jaksaa, häneltä ei voi enempää vaatia; ja mitä minä sille voin? Jos Pümpelhagenin herra ei tahdo peltoa, en tahdo minkään sitä, minulla on yltäkyllin muutenkin tekemistä?"
"Herra Nüssler", kysyi Pomukkelskopp oikein viekkaasti, "tahdotteko luvata kirjallisesti, ettette vouraa peltoa?"
"Tahdon!" huudahti Jokkum oikein sydämensä pohjasta ja istahti taas mukavasti tuolille ja alkoi moksahutella huulillaan.
Pomukkelskopp käveli huoneessa edes takasin ja arveli: herra von Rambow luopui arennista. Jokkum ei siitä huoli; he ovat ainoat naapurit, jotka voisivat kysymykseen tulla; erityistä arentimiestä ei niin pieni pelto kannata, ja hänen, kartanonomistajana, ei tarvinnut semmoista suvaitakaan; nyt riippui siis vaan siitä, tokko Gottlieb itse voi hoitaa maanviljelystänsä ja siltä kannalta arvosteli häntä nyt Pomukkelskopp, kävellessään edes takasin lattialla ja tarkastellen häntä syrjästä päin.
Luoja on luonut paljon ihmisiä ja jokainen ihminen on saanut erityiset lahjat mukaansa matkallensa, ja kukin ihminen on saanut jotakin lajia koko suuren joukon, mutta toisista lahjoista ainoastaan muruja; mutta Gottliebin suhteen oli luoja hieman erehtynyt, hän ei ollut — siltä kumminkin näytti — pistänyt hänen poveensa minkäänlaista taipumusta maanviljelykseen, ja Bräsig oli voimainsa perästä koettanut Gottliebiin tässä suhteessa jotakin tyrkyttää, mutta turhaan: missä ei mitään siementä ole, ei siinä mitään kasva. Gottlieb ei voinut erottaa kauraa ohrasta, eikä härkää sonnista, ja kun hän eräänä päivänä astui lehmän jälkeen ja huudahti: "Hyi! sitä ilkeätä hevosen sontaa!" antoi Bräsig hänen mennä tahratuilla saappaillaan, istui itse Jokkum Nüssler lehtimajaan ja pakisi itseksensä: "Jumala nähköön kuinka sekin raukka tullee tässä maailmassa toimeen".