Juuri tämän vian havaitsi nyt sukkela Pomukkelskopp Gottliebissä, ja sentähden piti hän hänestä paljon: "Tuo ei viljele maata sinä ilmoisna ikinä" lausui hän itseksensä, "hän on minun mieheni. Mutta pitää olla kuitenkin varuillansa!"
"Herra kandidaatti", sanoi hän ääneensä, "minä pidän teistä. Te olette hyvälahjainen ja siivo mies, te ette tahdo suostua minun vaatimukseeni — hyvä! — en ininäkään suostu teidän anomukseenne. Mutta jos herra Nüssler allekirjottaa kirjallisen sitoumuksen, ettei hän tahdo vourata pappilan peltoa, niin voidaan vielä asiasta puhua, sillä niinkuin sanoin, minä pidän teistä".
Ja niin kirjotti Jokkum nimensä paperiin ja nuo molemmat hölmöt lähtivät kartanosta, hyvin tyytyväisinä toimeensa. He eivät olleet mitään saaneet, eivät mitään muuta kuin neljännen osan lupausta herra Pomukkelskopilta ja sentähden oli Jokkumin täytynyt piirtää nimensä kirjaan; he olivat kumminkin hyvin tyytyväisiä. Jokkum pysyi lujana siinä mielessä ja kuolikin samassa luulossa, että hän allekirjotuksellansa oli hankkinut vävypojallensa kirkkoherran paikan.
Jokkumin ja Gottliebin teki mieli poiketa vielä vähän pappilaankin: mutta ajuri Kristian pani vastaan: se ei käynyt laatuun, oli jo pilkkopimeä. Niin horjui siis "kummitus" tuolla liejuisella tiellä sumussa ja pimeässä kotoa kohden. Pimeyttä, sumua ja kummitusta seuraa tavallisesti uni, ja ken tämän nelilehtisen apilaan löytää, hänellä on kaikenlainen onni tarjona. Uniukko tulikin pian neljänneksi, Jokkum nukahti jo kohta Gürlitzistä lähdettäissä, ja jos olisi päivä ollut, niin olisi ruoskan lerppauksista voinut havaita, että Kristian, karjatielle saavuttua, oli ruvennut torkkumaan; Gottlieb ei tosin nukkunut, mutta, hänen ajatuksensa ajelivat vielä etäämpänä kuin muiden, sillä hän uneksi Liinastansa, kirkkoherran paidasta, vaalisaarnasta ja tulosaarnasta. Ja kun olivat, olleet sille paikalle, jossa Kristian menomatkalla oli tehnyt järkevän muistutuksensa, ja koska nyt uni ja pimeys sattui yhteen tämän paikan kanssa ja Gottlieb unelmissaan oli ehtinyt viimeiseen vaaliseteliin, joka oli ratkaiseva hänen kohtalonsa, rupesi tuo perhanan kummitus kummittelemaan; toinen etupyörä kohosi korkealle kovalle äyräälle, toinen takapyörä, jonka kohdalla Gottlieb istui, syrjähti syvään kuljuun — vielä pari askelta ja — loiskis! — koko rämelys rojahti ojaan.
Huoneeni akkunasta, jonka ääressä istun ja kirjottelen, olen nähnyt monen suuriherttuallisen tilanhoitajan hyppäävän alas vaunuista ja poikkeavan vastapäätä asuvan ravintolan emännän rouva Lurentzin luoksi, mutta niin sukkelaan, kuin Jokkum lensi ulos vaunuista, en ole kenenkään nähnyt hyppäävän: tehden suuren kaaren syöksähti hän yli Gottliebin, joka tuli lepäämään alla, tuohon pehmeään liejuun, ja ajaja, Kristian, tämä vanha rehellinen palvelia, ei heittänyt isäntäänsä tässäkään pahassa pulassa, vaan lensi myös päistikkaa alas istuimeltansa ja tuli loikomaan kyljetysten hyvän isäntänsä viereen. — "Ptruu, humma! — Pysykää vaan alallanne lepäämässä, herra!" huudahti tämä kelpo palvelia, "kyllä hevoset seisovat".
"Sinä pöllöpää!" huudahti Jokkum.
"Jumalan kiitos!" huusi Kristian ja nousi seisoalle, "minun ovat luuni kaikki eheät. Mutta, herra pysykää vaan alallanne, kyllä minä hevoset pidätän".
"Pöllöpää!" huudahti Jokkum ja rämpi myös jaloillensa, sillä aikaa kuin Gottlieb vielä yhä mänki ja piehtaroi tuossa syvässä kuljussa, "kuinka voit sinä ajaa tässä kumoon?"
"Niin, kyllä kai se niin on, on kai", sanoi Kristian, joka monivuotisessa palveluksessaan oli oppinut isäntänsä sananparret, "mitä voi tämmöisessä pimeydessä ja tämmöisellä tiellä sille tehdä?"
Nyt oli Jokkumin suu tukittu hänen omilla sananparsillaan, hän ei siis enää tietänyt, mitä hänen piti sanoa, hän kysyi sentähden: "Gottlieb, ovatko luusi eheät?"