"Te olette hänen veljensä? Hänen Kaarlo-veljensä? — No, istukaa, tehkää hyvin ja istukaa! Kuinka on pastori iloitseva! Aina, kun rouva Nüssler on meillä, puhutaan teistä — aina hyvää — herra pehtori tietää sen. — Mutta hyväinen aika, Bräsig, mitä teillä minun virsikirjani kanssa on tekemistä! Antakaa minun kirjani olla! Te ette kumminkaan sitä lue, te paatunut pakana. Ne ovat kuolinvirsiä, ja mitä te kuolinvirsistä välitätte? Aiottehan te elää ijankaikkisesti? Te ette ole parempi kuin Jerusalemin suutari. Hyvä Jumala, täytyyhän toki toisinaan muistella kuolemaakin, ja koska meidän kirkonpenkki on mennyt rikki ja vanhalla nikkarilla on kuume, niin olen minä lukenut itsekseni muutamia kuolinvirsiä". Ja hän pyöri samassa edes takasin kuin elohopea, pani kirjat pois näkyvistä, pyyhki pois pölyä, missä ei mitään pölyä ollut, ja siivoeli ja silitteli ympäri huoneessa, joka oli niin kirkas ja puhdas kuin nukkekaappi. — Yht'äkkiä seisahtui hän, kuulteli kyökkiin päin ja huudahti: "Kas niin! Nyt antavat keitoksen kiehua ylitse!" Ja samassa oli hän ulkona.
"Eikö totta, Kaarlo", sanoi Bräsig, "sitä voi sanoa kuranssiks, sitä? Ja semmoinen rautainen terveys kuin kalalla! — Mutta anna minun toimia, kyllä, minä asian pian panen varteen", ja meni pastorin rouvan perästä.
Hawermann katseli ympärilleen tuvassa; kuinka puhtaalta, miellyttävältä ja iloiselta näytti kaikki! Tuolla riippui kaunis Kristuksen kuva seinässä sohvan yli, ja sen ympärillä ja alapuolella pastorin ja pastorin rouvan vanhempain ja sukulaisten kuvat, mitkä pieninä, mitkä suurina, ja meidän herramme Kristus oli kohottanut kätensä siunaukseen, ja sentähden oli pastorin rouva latonut koko sukunsa sen alle, että he saisivat parhaimman osan siunauksesta, sillä hän arveli heiliä olevan siihen lähimmän oikeuden. Oman kuvansa nuoremmalta iältään ja pastorin kuvan oli hän kainostellen ripustanut vähän syrjempään akkunan viereen; mutta Jumalan aurinko, joka tirkisteli sisään noiden lumivalkosten akuttimien raosta ja kultasi nuo toiset kuvat, tähtäsi näihin molempiin ensiksi. Siellä seisoi kirjakaappi täynnä hengellisiä ja maallisia kirjoja, jotenkin kirjavassa sekasotkussa, mutta hyvin kauniilta ne näyttivät, sillä ne oli järjestetty enemmän kansien kuin sisällön jälkeen. Ja jos joku luuli, että pastorin rouva, joka puhui alasaksaa, ei mitään välittänyt tahi ei mitään ymmärtänyt yläsaksan kielestä, hänen oli tarvis vaan aukaista joku kirja, jossa viiva oli, ja hän oli havaitseva että nuo viivotetut paikat myöskin koskivat hänen sydämeensä, jos hänellä nimittäin sydäntä oli niin paljon kuin pastorin rouvalla; ja jos hän olisi aukaissut vaikka kyökkikirjan, niin olisi hän nähnyt, että pastorin rouva osasi tutkia yhtä hyvin kuin herra pastori itse, sillä hän oli ihan samalla tavalla kuin pastori kirjottanut muistutuksiansa reunaan, ja missä ei mitään kirjoitettu ollut, silloin voit olla varmaa, että ne paikat koskivat pastorin mieliruokia, "ja niiden tähden", oli pastorin rouvan tapana sanoa, "ei minun tarvitse kynää käyttää, ne tunnen minä ulkoa".
Ja tässä rauhallisuudessa, tässä puhtaassa, suloisessa kodissa oli Hawermannin lapsi, jos Jumala siunauksensa antoi, viettävä nuoruutensa! Tuon Kristuksen kuvan siunaavat kädet olivat kohotetut myöskin! hänen lapsensa yli, tämä Jumalan aurinko oli myös häntä valaiseva, ja se mitä suuret ja hyvät miehet olivat ihmiskunnan hyväksi noihin kirjoihin kirjottaneet, oli kerran herättävä hänenkin sielunsa lapsuuden unelmista ja sitä virvottava ja ilahuttava. — Hän tuli varsin liikutetuksi.
Mutta hänen vielä siinä istuissaan näin toivon ja pelon vallassa, tuli pastorin rouva ovesta sisään, silmät veristyneinä itkusta: "Älkää puhuko enää mitään, herra Hawermann, älkää puhuko enää mitään! Bräsig on sanonut minulle kaikki, ja Bräsig on paatunut pakana, mutta hän on hyvä ihminen ja teidän; uskollinen ystävänne, ja minun pastorini ajattelee juuri samoin kuin minä, sen minä tiedän, sillä me pidämme aina yhtä, ja se pieni tyttönen? Jumala nähköön! Ne vanhat Nüsslerit ovat kovasydämistä sukua", ja niin puhein polki hän jalosti jalkaa.
"Eukko", sai Bräsig tällä väliajalla hätäisesti sanoneeksi, "on oikea ahmatti".
"Oikein, Bräsig, se hän on; mutta minun pastorini on niiden molempain vanhusten tunnon pehmittävä; ei sen pienen tytön tähden, sillä hän tulee tänne meille, jos minä pastorini oikein tunnen!"
Sillä aikaa kun nyt Hawermann lausui sulimmat kiitoksensa, tuli pastorin rouvan pastori kotia; hän näet kutsui häntä aina, kun hänen miehestänsä puhetta oli, pastoriksensa, koska hän todellakin ruumiin ja sielun puolesta oli hänen omansa. Pastori tuli käyden paljain päin yli kirkkotarhan pappilaa kohden, sillä semmoiset korkeat samettilakit, joita meidän protestanttiset papit käyttävät venäläisten pappien tapaan, eivät silloin vielä olleet muotissa, ei kumminkaan maalla, ja noiden suurten kaularöyhelöin sijasta, jotka näyttävät kuin se valkea porsliinitalrikki, jolla Herodias tarjosi isäpuolelleen Juhannes Kastajan päätä, oli hänellä leuan alla pari pientä viatonta lippua, jotka hänen rakas puolisonsa Regina kaikessa kristillisessä nöyryydessä itse oli ommellut, tärkännyt, silittänyt ja hänen kaulaansa sitonut; sillä näitä pieniä sirkuksia piti hän syystä papin varsinaisena pukimena, vaan ei tuota vanhaa viittaa, joka hänen takanansa heilui; "sillä", sanoi hän, "semmoinen viitta on meidän lukkarillakin, mutta papinkaulusta ei hän saa käyttää; ja kun minä näen pastorini säätynsä koristeella kaunistettuna saarnatuolissa, silloin näyttävät minusta nuo molemmat pienet valkoset liuskat, jotka hänen puhuissaan milloin nousevat, milloin laskevat, pieniltä enkelin siiviltä, joilla voisi suoraa päätä lentää taivaasen, sillä erotuksella vaan, että minun pastorillani on siivet etupuolella ja enkeleillä on ne takapuolella".
No, mikään enkeli ei hänen pastorinsa ollut, ja itse oli pastori viimeinen, joka siksi itseänsä luuli, mutta sen suoruuden ohessa, joka loisti hänen kasvoistansa ja joka ei näyttänyt tuntevan mitään mutkia, oli niissä havaittavana semmoinen lempeys, semmoinen hiljainen hyvänluontoisuus, että jokaisen kohta ensisilmäykseltä täytyi tunnustaa, että hän oli kelpo mies; ja jos hänestä voi nähdäkin, että hän koko elinaikansa oli työskennellyt vakaisissa toimissa, niin saattoi kumminkin — tietysti vasta sitte, kun rouva oli riisunut häneltä kapan ja kauluksen — nähdä hänen silmistään loistavan iloisen mielen ja hänen huulillaan pyörivän viattoman leikkipuheen; ja riisuttuansa pois papin pukimen, seisoi hän siinä miehenä, joka kyllä maallisissakin asioissa voi antaa hyviä neuvoja ja tarjota avullista kättä.
Kun hän tuli sisään tupaan, tunsi hän Hawermannin heti paikalla ja kävi hänen luoksensa. "Hyvää päivää, rakas ystävä, mitä? tapaammepa vielä kerran toinen toisemme? Kuinka jaksatte? — Hyvää päivää, herra pehtori!"