Ja kun Hawermann nyt tervehti häntä takasin ja Bräsig jo aikoi alkaa kertoa syytä heidän käyntiinsä, juoksi pastorin rouva väliin ja riisui pastoriltansa papillisen puvun pois ja huudahti samassa: "Ei mitään, ei mitään, Hawermann! — Olkaa vaiti, Bräsig! — Minä tahdon itse kertoa sinulle kaikki", sanoi hän miehellensä, "sillä jos aika onkin surullinen! — niin, herra Hawermann, aivan surullinen! — niin on se sinulle kumminkin iloinen sanoma. Tule, tule!" ja samassa veti hän pastorin lukukamariin. "Minullahan on siihen lähin oikeus!" huusi hän ovesta ikäänkuin puolustukseksensa.
Vähän ajan perästä tuli pastori taas tupaan rouvansa kanssa ja kävi vakaisilla askeleilla ja lujannäköisenä Hawermannin luo: "Niin, hyvä Hawermann, no niin! Me tahdomme sen tehdä, ja mitä meihin tulee, mielellämme tehdä", ja pusersi hänen kättänsä; "mutta", lisäsi hän, "meillä ei ole mitään kokemusta lapsen hoidossa, mutta kyllä mar sen opimme. Eikö niin, Regina, kyllä sen opimme", ikäänkuin olisi hän tällä pienellä pilapuheella tahtonut lieventää sitä syvää liikutusta, joka oli havaittavana Hawermannin kasvoissa ja koko olennossa.
"Herra pastori", puhkesi hän vihdoin sanomaan, "te olette jo ennen tehneet minulle niin paljon hyvää, mutta tämä — —!"
Ja tuo pieni pastorin rouva tarttui siihen lohdutuskeinoon, johon hän jokaisessa äkkinäisessä ilon ja surun kohtauksessa otti turvansa, nimittäin pyhjinriepuunsa, ja pyyhki siellä ja pyyhki täällä ja olisi varmaankin pyyhkinyt pois Hawermannin kyyneleet; jos hän ei olisi kääntynyt poispäin, ja ulos ovesta huusi hän palveluspiialle: "Riikka, riennä heti kankurin luoksi ja käske akan lähettää tänne kehtonsa — sillä hän ei sitä tätä nykyä tarvitse", lisäsi hän Bräsigiin päin kääntyen.
Ja Bräsig vastasi hyvin vakavasti, ikäänkuin olisi hänen tullut edustaa koko Hawermannin suvun kunniaa: "Rouva kulta, mitä te ajattelette, se pikku tyttö ei ole enää mikään kapalolapsi!"
Ja pastorin rouva juoksi taas ovelle ja huusi tytölle takasin: "Riikka! Riikka! Ei mitään kehtoa, vaan pienen sängyn saa hän lainata minulle, ja juokse samassa lukkarin tyttären luoksi ja pyydä häntä tulemaan tänne tänään iltapuolella — ah, Jumalani, tänään on sunnuntai! Mutta kenellä on aasi ja jos se sabattina kaivoon putoo, ja niin edespäin — niin, sano hänelle, eikö hän tahtoisi tulla auttamaan minua ompelemaan pari pientä polstaria. Tämä ei ole pakanallista tämä, Bräsig, se on hätätilan tarve ja peräti toista, kuin jos te sunnuntai-iltapuolina ajatte riiheen Kreivin eloja. — Ja vielä tänään, herra Hawermann, pitää sen pienen tytön tulla meille, sillä. Frans", sanoi hän miehellensä, "vanhat Nüsslerit eivät suo sille pienelle vaivaselle edes ruokaa, ja, Bräsig, te tiedätte että se leipä, jonka jumalaton antaa…", tässä hän vähän veti henkeänsä ja Bräsig puuttui heti puheesen: "Niin, rouva kulta, jumalattoman leipä lihottaa kyllä, mutta semmoisen lihavuuden piru periköön!"
"Te paatunut pakana, kuinka julkeatte te kirota, kristillisessä pappilassa!" huudahti pastorin rouva. "Mutta pääasia on, että se pieni tyttö tulee jo tänään tänne".
"Niin, rouva kulta", sanoi Hawermann ylenonnellisena, "minä tuon sen teille jo tänä päivänä. Minun sisar-raukkaani se kyllä on huolestuttava; mutta niin on parempi hänelle ja hänen huonerauhallensa ja minun lapselleni…!" Hän lähestyi pastoria ja pastorin rouvaa, kiitti heitä molempia niin sydämellisesti, kuin hänen kiitollinen mielensä voi, ja kun he olivat sanoneet hyvästi ja olivat ulkona, hengähti Hawermann syvästi ja lausui Bräsigille:
"Tänään aamulla näytti mailma minusta vielä niin mustalta, ja nyt paistaa aurinko taas niin kirkkaasti sydämeeni, ja minulla on kumminkin vielä tänäpänä vaikea vaellus tehtävänä; mutta tämä on onnen päivä ja kyllä kai sekin seikka vielä selkenee". "Mihinkä sinun vielä on mentävä?" kysyi Bräsig.
"Minun on meneminen Rahnstädtiin vanhan Mooseksen luo, hänellä on puolentoista vuotta ollut viidensadan taalerin vekseli minulta; hän ei minun vararikossani saantiaan ensinkään ilmottanut ja minä tahtoisin nyt saada sen asian selville".