"Ei ole tarpeesenkaan, me alotamme iltapuolella".
"Mutta mitä käskette päivätyöläisten sillä aikaa tehdä?"
"Päivätyöläisten!" sanoi Aksel ja kääntyi pois, "yhä vaan päivätyöläiset! — onhan talossa aina jotakin hyödyllistä työtä tehtävänä. Kuulkaapa", ja hän kääntyi takasin, "he voivat myös voidella vankkureita".
Ja sillä aikaa istui vanha pehtori pulpettinsa ääressä ja yritti jotakin kirjottaa, kirjottaa jotakin ratkaisevaa, joka oli koskeva koko hänen elämäänsä, hän tahtoi luopua herrastansa, hän tahtoi repiä rikki sen sillan, joka kerran oli rakettu hänen ja kamarineuvos-vainajan välille, sydämestä sydämeen; hän tahtoi sanoa itsensä irti. Hän kuuli — vaikk'ei tyystin kaikkia — mitä tyhmyyksiä tuolla ulkona hommattiin, hän juoksi akkunalle, ikäänkuin tahtoisi hän antaa jonkun järjellisen käskyn; mutta ei! se oli mennyttä, hänellä ei ollut täällä enää mitään tekemistä! Hän rypisti kirjeen, jonka hän oli alottanut kokoon ja alotti uudestaan, mutta ei sekään häntä tyydyttänyt, hän sysäsi kirjotuskalunsa syrjään ja sulki pulpettinsa. Mutta mitä nyt? Mihin piti hänen nyt ryhtyä? Hänellä ei ollut mitään tekemistä, hän oli riisuttu valjaista; hän heittäytyi sohvankulmaan ja arveli aprikoi ympäri päänsä.
Iltapuoleksi oli vanhan Flegelin ja parin vanhan päivätyöläisen avulla vankkurit ja ladonparret saatu sen verran kuntoon, että voitiin ruveta ajamaan; ja nyt ryhdyttiin toimeen. Aksel istui hevosen selkään ja rupesi pääkomentajaksi; Fritzin täytyi herransa käskystä myös nousta ratsaille. Mutta koska hänen vanha kuuro tammansa ontui, oli hänen ratsastaminen puhdasrotuisella ruunalla, joka taas oli vauhko; Fritz oli jonkinlainen ylipäällikön ajutantti. Nyt alettiin. Kuusi paria hevosia valjastettiin kuusien elovankkurien eteen ja ajettiin yhdessä jonossa — järjestys on aina pääasia —, toisessa päässä, nimittäin kartanolla, olivat purkajat ja anteliat (jotka sitomia parsille nostivat), toisessa päässä, nimittäin pellolla, kuormantekiät, latojat ja haravoitsiat. Kun merkki oli annettu, astuivat purkajat latoon ja ajajat nousivat vankkureille, Aksel ja Fritz ratsastivat edeltä, elovankkurit tulivat perässä, eikä sinä ilmoisna ikänä ole Pümpelhagenissa niin kaunista järjestystä ollut olemassa, kuin tänä ihanana iltapuolena; ja järjestys on aina pääasia. Vanha nikkari Fritz Flegel seisoi työvajassaan ja katseli jonon menoa: "Mitäpä tuokin nyt merkitsee", sanoi hän ja kynsi päätänsä, niin kummallisen oudolta näytti hänestä tämä järjestys. — "Mutta vähänpä minä siitä", jupisi hän itseksensä ja rupesi työhönsä, "mutta missä vietävässä on meidän vanha pehtori?"
Pehtori istui kamarissaan ja mietti miettimistään; ensi kiivaus oli haihtunut, hän nousi ja kirjotti lyhyen kirjeen, jossa sanoi luopuvansa jouluksi ja pyysi vapautta elojen korjausajaksi, koska häntä ei enää tarvittu. Sitte hän otti hattunsa ja keppinsä naulasta ja lähti pois kamarista ja meni ulos portista, sillä sisällä ei hän voinut olla. Hän istui kiviaidalle seljaispensaan varjoon ja katseli pitkin Warnitzin tietä, jota pitkin elovankkurien oli tuleminen; mutta niitä ei kuulunut, ainoastaan Bräsig tuli käyden sitä tietä myöden.
"Tuhat tulimmaista, Kaarlo, mitä hullutuksia te teette tuolla rajalla? Kuinka voit sinä antaa ajaa eloja sisään, ovathan ne vielä ihan vihreitä. Ja kuinka annat sinä kuusien vankkurien ajaa yhdessä jaksossa? Ja miksikä seisovat vankkurit kuormineen tuolla tiellä?"
"Sitä en minä tiedä, Bräsig, sitä pitää sinun kysyä nuorelta herralta ja Triddelfitziltä".
"Mitä?"
"Bräsig, minulla ei ole täällä enää mitään sanomista".