Niin on laita mailmassa, mikä yhdelle on ilo, on toiselle suru, ja häät ja hauta ovat lähellä toinen toistansa, ja kuitenkin on erotus niiden välillä suurempi kuin kesähelteen ja talvipakkasen välillä. Mutta mailmassa on erinomaisen oivallinen laji ihmisiä — etsi niitä vaan, kyllä ne ovat löydettävissä —, ja nämä ihmiset rakentavat ihmeellisiä, taivaasen asti kohoovia siltoja sydämestä sydämeen yli juopien, joita mailma kaivaa, ja semmoisen sillan rakensivat nuo molemmat pienet pyöreät pastorin rouvat Liina Reksowissa ja Regina Rahnstädtissä välillensä, ja laskettuansa rakennuksensa päätekiven suorastaan yli Gürlitzin pappilan, vierivät he toinen toisensa syliin ja pitivät kiini toinen toisistansa niin lujasti, ettei heitä enää elämässä voitu toisistansa erottaa.

No, ja meidän hyvä ystävämme Gottlieb sitte? Hän teki tehtävänsä, hän kantoi tämän sillan rakennukseen savea ja kalkkia — hän olikin vielä vaan vasta alkuinen papintoimissa; mutta se on minun sanominen, että hän tulosaarnassansa vähemmän muisteli itseänsä kuin uskollista edeltäjäänsä, pastori Behrens vainajaa.

"Hän alkaa tulla vähän järkeensä", sanoi Bräsig, tultuansa kirkosta, ja taputteli Liinaa poskille ja antoi Miinalle suudelman. "Herännäisistä tulee toisinaan varsin järjellisiä ihmisiä; mutta he ovat paholaisen vallassa. Minulla on eräs varsin hyvä herännäinen tuttavana, nimittäin pastori Mehlsack, oikein, oiva kunnon mies; hän on antaunut niin pitkälle yhteyteen paholaisen kanssa, ettei hän enää Jumalasta mitään puhukkaan, ja mitä Krakowin ihanan seurakunnan pastoriin tulee, on hän tesmälleen laskenut, että maihnassa hyörii kolmesataa kolmekymmentä ja kolme tuhatta pirua, ottamatta ollenkaan lukuun pääperkelettä ja hänen perillisiänsä. Ja arvaappa, Liina, mitä haittoja meille ihmisille voi niistä olla: sinä istut, esimerkiksi Rahnstädtissä, hyväin ystäväin seurassa punssilasin ääressä, juot lasin, juot toisen, ehkä vielä kolmannenkin, ja sinun vieressäsi istuu herra, ruskea hännystakki yllä, — sillä piru käyttää aina ruskeata hännystakkia, se on hänen kontrahdin-mukaisesti tekeminen — ja puhelee koko illan ystävällisesti sinun kanssasi, ja kun sinä seuraavana aamuna heräät, seisoo sama herra sinun edessäs ja sanoo sinulle: 'Hyvää huomenta, te lupasitte itsenne minulle eilen', ja samassa näyttää hän sinulle hevosenkaapansa ja jos hän on hyvällä mielellä, niin vetää hän vielä häntänsä näkyviin ja sivelee sinua sillä korville, ja niin olet sinä nyt iäksi päiväksi hänen omansa. Semmoista saarnaavat meille rehelliset, herännäiset, ja nuo toiset ovat vielä hullumpia".

Ja niin muutti Gottlieb Liinansa kanssa pappilaan ja Miina vieri tietysti muassa, ja usein tapahtui, että Gottlieb hämärässä tarttui Miinaan ja antoi hänelle Liinan sijasta suudelman; mutta se jäi kumminkin sukuun, ja sillä ei ollut sen suurempaa merkitystä. — Mutta se merkitsi jotakin, että Pomukkelskopp rakkaan vaimonsa ja Mallan ja Sallan kanssa kävi nuoren pastorin luona, vastaamassa hänen vieraissakäyntiänsä Pomukkelskopin luona. Ja tämän käynnin tarkotuksena oli pappilan pelto, ja tuo sininen, kiiltävänappinen hännystakki sanoi mustalle kauhtanalle: hän tahtoi ottaa pellon haltuunsa ja tarjosi hänelle noin puolen siitä, mitä herra von Rambow oli antanut ja Kananen lisäsi, että se oli oikeus ja kohtuus, ja muistutti että Jokkum Nüssler kirjallisesti oli luopunut arennista, ja Gottlieb seisoi siinä ja kumarteli sinisen hännystakin edessä ja oli jo sanomaisillansa ehdotukseen suostuvansa, kun Liina hypähti pystyyn kuin nuoli tuoliltansa ja sanoi: "Seis! Tässä asiassa on minullakin jotain sanomista. Meidän täytyy kysyä järjellisiltä ihmisiltä neuvoa", ja huusi ulos ovesta: "Pehtori Bräsig, tulkaapa pikkusen tänne!"

Ja Bräsig tuli ja asettui rohkeasti liinaisessa nutussaan tuon kauniin sinisen hännystakin eteen ja kysyi: "Mikäs on?"

Ja Liina juoksi hänen luoksensa: "Pehtori Bräsig peltoa ei saa pois vourata. Se on oleva minun suurin iloni".

"Sitä ei pois vouratakkaan, rouva kulta, armas Liinaseni", sanoi
Bräsig, "minä itse tahdon sitä viljellä".

"Minun ei ole tarvis suvaita mitään erityistä arentimiestä täällä", huusi Pomukkelskopp.

"Ei sinun tarvitsekkaan — ei teidän tarvitsekkaan, herra Sameli!
Minä rupeen vaan herra pastorin pehtoriksi täällä".

"Herra Nüssler on minulle kirjallisesti vakuuttanut…"