Mooses oli lähes viidenkymmenen vuoden mies; hänellä oli suuret, älykkäät silmät ja tuuheat mustat kulmakarvat, vaikka hänen päänsä muuten oli jo meikein ihan valkea; nuo paksut silmäluomet ja tummat ripset tekivät hänen lempeänmuotoiseksi; hän oli keskinkertainen kooltansa ja kohtalaisen lihava; hänen vasen olkansa oli vähän korkeampi kuin oikea ja syynä siihen oli totuttu tapa. Kun hän nimittäin nousi istuimeltansa, pisti hän vasemman kätensä vasenpuoliseen takintaskuunsa ja tarttui housuin ruokivyöhön, etteivät ne luistaisi alas vasemmalle puolelle, sillä hän käytti ainoastaan yhtä henskseliä, oikealla olallansa. — "Miksikä?" sanoi hän Nuppusellensa, kun tämä tahtoi hankkia hänelle toisen henskelin, "kun olin nuori ja köyhä ja minulla ei ollut rahaa, tein minä kauppoja yhdellä henskelillä, ja nyt kun olen vanha ja rikas ja minulla on rahaa ja Nuppunen, mitä tekisin minä kahdella henskelillä?" Ja sitte taputti hän Nuppustansa, pisti kätensä vasempaan takintaskuunsa ja meni taas toimiinsa.
Kun Hawermann tuli sisään hänen luoksensa, hypähti hän ylös:
"Oikeinpa totta! toden totta, se on Hawermann! Enkö ole sinulle aina
sanonut", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, "Hawermann on hyvä,
Hawermann on rehellinen mies".
"Niin, Mooses", sanoi Hawermann, "rehellinen kyllä, mutta…"
"Nouse istuimeltasi, Taavetti, anna herra Hawermannille sijaa tänne minun viereeni, herra Hawermannilla on minulle jotakin sanomista, ja minulla on jotakin sanomista herra Hawermannille. — Näetkö?" kääntyi hän poikaansa, "Taavetti, mitä olet sinä sanonut? Minun pitäisi ilmottaa saantini Preussin oikeuksissa. Ja mitä olen minä sanonut? Minä en sittenkään ilmota sitä Preussin oikeuksissa; herra Hawermann on rehellinen mies. Minä olen kerran ennen ilmottanut saantini; asia koski erästä preussilaista kannetaattia,[2] ja kun minä vaadin häneltä, velkaani, kirjotti hän minulle kirjeen, jossa hän kehotti minua lukemaan erään värsyn kristittyin virsikirjasta, — Taavetti, kuinka se taas kuului?"
"Se oli varsin hävytön värsy", sanoi Taavetti:
"Tunton' ei mua enää vaivaa,
Mooses ei voi valittaa,
Se ken antaa mulle hoivaa,
Se mun velast' vapahtaa".
"Niin", huudahti Mooses, "niin se kuului! Ja kun minä nyt näytin kirjeen, niin nauroi Preussin oikeus, ja kun minä näytin velkakirjani, niin nykäyttivät herrat olkapäitänsä ja nauroivat uudestaan. Jahah! sanoin minä: te arvelette, että paperi on hyvä, mutta mies on kelvoton. Niin sanoivat he, minä olin oikeassa, sanoivat he; minä voin heittää hänen vankeuteen, mutta minun oli häntä elättäminen. — Juu perunia! Pitäisikö minun maksaa kustannukset, koko oikeuden käynti ja vielä päätteeksi antaa eläkerahaa semmoiselle lurjukselle? Menköön hän menojansa! sanoin minä. — Ei, poikaseni, Hawermann on parempi kuin Preussin oikeustot".
"Se on kyllä totta, Mooses", sanoi Hawermann alakuloisena, "mutta maksaa en minä voi, en tätä nykyä kumminkaan".
"Vai niin", sanoi Mooses ja loi häneen vähän uteliaan silmäyksen, "teille on toki jäänyt jotakin ylitse?"
"Ei äyriäkään", sanoi maamies huolissaan.