Kun hän näin istui vaipuneena suloisiin ajatuksiin, tempaistiin ovi auki ja Kristian Degel syöksi sisään: "Herra pehtori, teidän täytyy tulla, Rubenin tamma on saanut hirveän ähkytaudin, emmekä tiedä mitä pitää tehdä".
Vanhus hypähti pystyyn ja riensi talliin.
Tuskin oli hän mennyt, niin tuli Fritz Triddelfitz sisään matkalaukkunsa ja lainakirjaston kirjojen ja koko tilanomistajapukunsa kanssa, laski ne tuolille akkunan eteen ja aikoi juuri sälyttää ne kaikki laukkuun, että hän Demminissä voisi keikailla, kun hän samassa havaitsi Hawermannin tilikirjan, sillä vanhus oli kiireissään unhottanut sulkea pulpettinsa. — "Tämäpä sopii hyvästi", sanoi Fritz, otti kirjan ja kirjotti siihen viljarätingin, mutta hänen täytyi istua akkunan ääreen, sillä alkoi jo hämärtää.
Hän ei vielä ollut rätinkiänsä loppuun kirjottanut, kun Kristian Degel uudestaan syöksi sisään: "Herra Triddelfitz, teidän täytyy mitä pikemmin tuoda kaksi turnipsiraitia aitasta, meidän on kääriminen tamma märkiin raiteihin".
Kun Fritz kuuli jalan astuntaa, pisti hän Hawermannin kirjan taaksensa tuolille, ja kun Kristian nyt häntä joudutti ja pisti aitanavaimen hänen käteensä, jätti hän kirjan sillensä ja riensi ulos hänen kanssansa. — Tultuansa aitanovelle, kohtasi hän Mari Möllerin, joka tuli lehmiä lypsämästä.
"Mari kulta", huusi Fritz, "tehkää niin hyvin ja sälyttäkää minun kapineeni laukkuun, ne ovat tuolilla akkunan edessä, mutta älkää vaan unhottako kirjoja!"
Ja Mari Möller teki, mitä käskettiin, ja kahmasi puoli hämärässä ja kokonaan rakkauden hommissa Hawermannin tilikirjan matkalaukkuun lainakirjaston kirjojen keralla.
Kun Hawermann tuli takasin tallista, sulki hän Pulpettinsa, aavistamattakaan mitään pahaa, ja seuraavana aamuna matkasi Fritz Triddelfitz, kukon laulaissa nisukuormineen ja laukkuineen Demminiin, aavistamatta myöskään mitään pahaa.
Kun vanha pehtori viimeisen kerran oli antanut päivätyöläisille käskynsä, rupesi hän myös ajattelemaan omia asioitansa ja haalimaan kokoon kimsujansa, kamsujansa, että hän iltapuolella voisi lähteä. Hän ei kuitenkaan ollut saanut niitä täydellisesti järjestetyiksi, kun Daniel Sadenwater tuli sisään ja käski hänen tulla herra von Rambowin puheille.
Akselilla oli ollut hyvin levoton yö; hänen paras puhdasrotuinen tammansa, josta hänellä oli ollut suuria toiveita, oli sairastunut, se myrkky, mitä Pomukkelskopp oli kuiskannut hänen korvaansa, oli häntä vaivannut, se tottumaton asema, johon hän nyt joutui, kun hän itse otti talouden hoitoonsa, teki hänen mielensä katkeraksi, ja nyt oli hänen antaminen Hawermannille hänen palkkansa ja vielä lisäksi ne monet ennakkomaksut, joita vanhus oli hänen puolestansa työväelle suorittanut, eikä hän tietänyt edes, kuinka paljo ne tekivät, tokko hänen rahansa niiden, maksamiseen riittivätkään. Pehtorinsa edessä, joka itse oli virastaan luopunut, ei hän voinut häpäistä itseänsä, hänen täytyi keksiä joku keino ja löytää joku syy, jonka tähden hänen ei ollut tarvis hänelle heti velkaansa maksaa. Semmoista syytä on tuossa hopussa vaikea löytää; mutta riidan voi aina saada: toimeen, ja se saa käydä syystä. — Viheliäinen keino, mutta hyvin tavallinen! Ja että se johtui Akselin mieleen, todistaa kuinka hirveällä vauhdilla hän miehenä ja aatelismiehenä oli alasmäkeä mennyt; mutta mikään ei saata heikkoa ihmistä niin sukkelasti harhateille kuin rahapula, erittäinkin jos ulkokuori on ylläpidettävä.