Tämän vilkkaan keskustelun perästä ei puhe enää tahtonut oikein sujua, sillä kummallakin heistä oli kyllä tekemistä omain ajatustensa kanssa; ja kun Pomukkelskopp, hyvin tyytyväisenä toimintaansa, meni kotia, jätti hän nuoren herran von Rambowin niin myrkylliseen, sapikkaasen mielentilaan, että häntä iletti koko mailma ja hän itsekin ja koko yönä saanut hän unta silmäänsä häijyiltä ajatuksiltansa.
Eräässä kolmannessa huoneessa Pümpelhagenin kartanossa oli myös hiljaista ja yksinäistä menoa; Hawermann istui pulpettinsa edessä, hänellä oli tilikirjansa edessänsä ja hän laski viimeisten kuukausien tilit vielä kerta läpitse, josko ne pitivät yhtä kassan kanssa. Niin kauvan kuin hän oli pitänyt taloutta nuoren herran kanssa, oli hän joka vuodenneljännes vienyt hänelle kirjansa ja oli tahtonut tehdä tiliä; mutta nuorella herralla milloin ei ollut aikaa, milloin sanoi hän: kyllä kai ne oikeassa ovat, luomatta silmäystäkään kirjaan, ja kerran sanoi hän, ettei Hawermann ollut ensinkään tarvis sitä hänelle näyttää. Mutta tätä välinpitämättömyyttä ei Hawermann kumminkaan tahtonut hyväksensä käyttää, vaan hän oli päinvastoin pitänyt kirjaansa huolellisesti, niinkuin hän nuoruudesta asti oli tottunut tekemään, ja oli myös pakottanut Triddelfitzin joka viikko antamaan viljarätingit, ja jos ne eivät tarkasti pitäneet paikkaansa, oli hän tässä suhteessa Fritzille paljoa ankarampi kuin muissa asioissa.
Kun ukko nyt istui toimissansa, tuli Fritz sisään ja kysyi sitä ja tätä, mikä koski hänen matkaansa Demminiin, ja kun Hawermann oli hänelle käskynsä antanut ja hän oli lähtemäisillään, huusi vanhus hänen perästänsä: "Triddelfitz, teillä on kai viljarätinkinne valmisna?"
"Kyllä", sanoi Fritz, "se tahtoo sanoa, minä olen sitä jo alottanut".
"Minä pyydän, että te annatte sen minulle tänä iltana, ja että se on tarkempi kuin edelliset".
"Kyllä vaan", sanoi Fritz ja meni ulos ovesta.
Daniel Sadenwater tuli ja toi pehtorille kirjeen; vanhus nousi istuimeltaan ja kävi akkunan ääreen, ja kun hän tunsi Fransin käsialan, alkoi hänen sydämensä tulisemmin tykkiä, ja kun hän luki ja luki, tulivat hänen silmänsä kirkkaammiksi, suuri ilo sädehti hänen sydämeensä ja sulatti kaiken sen kylmyyden ja jään, mikä viimeisinä aikoina sinne oli kokoontunut, ihan samalla tavalla kuin ulkona aurinko sulatti lumen katoilta, niin että se tippui pisaroina hiljaa alas maahan. Hän luki lukemistaan, ja hänenkin silmänsä tulivat kosteiksi, ja hiljakseen tippuivat, hänen kyynelensä paperille.
Frans kirjotti hänelle, että niinkuin hän oli kuullut, aikoi hän nyt lähteä Pümpelhagenista, että hän nyt siis oli varsin vapaa, ja että kaikki estelyt, joita hänellä muuten oli ollut, nyt saivat siirtyä pois hänen vilpittömän toivonsa tieltä, joka ei antanut hänelle mitään rauhaa ja joka pakotti hänen — Hawermannin kiellosta huolimatta — kirjottamaan Lovisalle itse, ja kirjeen, joka muassa seurasi, pyysi hän Hawermannin antamaan tyttärellensä, niin, toivoi hän, varmaan, olisi kolme ihmistä tuleva onnelliseksi.
Vanhuksen kädet vapisivat, kun hän pisti lapsensa kirjeen lompakkoonsa, hänen polvensa horjuivat, kun hän rupesi kävelemään edes takasin lattialla, niin kovasti valtasi hänet se ajatus, että hän tällä askelella, jonka hän nyt oli ottava, oli ratkaiseva ainoa lapsensa vastaisen kohtalon, oli se sitte onneksi tai onnettomuudeksi. Hän istahti sohvankulmaan, ja kului hyvä aika, ennenkuin hän oli kylläksi levollinen, tätä asiaa maltilla miettimään. Niin kuohuu meri aamulla hurjasti lainehtien ja puolipäivän aikaan ovat aallot asettuneet, mutta synkältä ja uhkaavalta näyttää vielä vesi, ja illalla kuvastelee veden tyynessä pinnassa sininen taivas ja valkeat kesäpilvet ajelevat korkealla ja ilta-aurinko sulkee koko kuvan kultaisiin puitteisin.
Niin oli laita vanhuksenkin: kun nuo raivoisat aallot olivat asettuneet, rupesi hän miettimään; vakaisesti ja huolellisna arveli hän itsekseen, tekikö hän oikein, jos hän antoi suostumuksensa, eikö hän rikkonut velvollisuuttansa vastaan, jos hän vastoin nuoren isäntänsä tahtoa suostui asiaan. Mutta mitä oli hänellä, tekemistä miehen kanssa, joka kiittämättömyydellä oli häntä kohdellut, joka melkein häpeällä ajoi hänet pois? Ei mitään. Hän rohkaisi mielensä, hänen uljuutensa kohotti päätänsä, tämä uljuus, jonka riippuvassa asemassa niin usein on vaikeneminen, ja jota ainoastaan se tuntee, joka siinä on säilyttänyt puhtaan omantunnon. Hän ei kauvemmin tahtonut tukahuttaa parahinta, sydämellisintä tunnettansa ymmärtämättömän poikanulikan tähden, hän ei voinut uhrata lapsensa onnea tyhmien aatelisten kujeiden vuoksi. Ja kun hän tästä epäilyksestä oli päässyt, loisti kauniin iltataivaan kuva veden tyyneltä pinnalta hänen silmiinsä, ja kauvan istui hän siinä ja näki molempain lastensa vastaisuuden valkeina kesäpilvinä häilyvän veden yli, ja ilta-aurinko valaisi ulkona valkeata lunta ja valaisi sisällä hänen valkeita hiuksiansa.