Hyväinen aika, sen Frida tiesi, ja hän tiesi, ettei hän voinut sanoa samaa miehestänsä; ensin, ensimäisessä hädässä oli Aksel itsekin sanonut: "Mikään murhaaja ei hän ole;" mutta jälestäpäin oli hän yhä vakuuttanut, että Hawermann oli häntä ampunut. Frida istahti alas ja laski kätensä silmillensä kootaksensa ajatuksiansa, mutta se ei onnistunut; hän toipui kuitenkin vähitellen ja sanoi: "Te olette varmaankin tulleet noutamaan, rahoja pehtorin puolesta; minun, mieheni on sairas, minä en saa häntä nyt vaivata, minä lähetän ne hänelle".
"Ei, armollinen rouva, sentähden en minä ole tullut", sanoi Bräsig ja oijensi itsensä suoraksi, "minä olen tullut tänne, sanomaan totuuden, minä olen tullut tänne puolustamaan ystävääni, joka kuusikymmentä vuotta sitte oli minun leikkikumppanini".
"Sitä ei teidän tarvitse tehdä, jos teidän ystävällänne on hyvä omatunto, ja minä luulen, että hänellä on se".
"Tästä minä näen, armollinen rouva, että te huonosti tunnette ihmisen luontoa. Ihmisellä on kaksi omaatuntoa, toinen asuu ihmisen povessa, ja sitä ei voi häneltä mikään perhana ottaa, mutta toinen on hänen ulkopuolellansa ja se on hänen hyvä maineensa, ja sen voi häneltä mikä lurjus hyvänsä ottaa, jolla vaan on siihen kykyä ja näppäryyttä, ja voipi tehdä hänestä lopun mailman silmissä, sillä ihminen, ei elä yksinänsä, hän elää mailman yhteydessä. Ja pahan maineen laita on sama kuin ohdakkeen, jonka paholainen ja hänen apulaisensa kylvävät meidän peltoomme, se on siinä, ja mitä parempi maa on, sitä lihavammin se rehottaa ja kukkii ja tekee hedelmän ja kun tähkäpää on kypsä, niin tulee tuuli — kukaan ei tiedä, mistä hän tulee ja mihinkä hän menee — ja se kuljettaa ohdakkeen untuvat pitkin peltoa, ja seuraavana vuonna kasvaa koko pelto täynnä ohdakkeita ja ihmiset seisovat ja ällistelevät ja syyttävät maata eikä kukaan tahdo kitkeä pois rikkaruohoa, sillä he pelkäävät saavansa okaita sormiinsa. Ja te armollinen rouva, olette myös arostelleet sormianne, kun minun vanha ystäväni petturina ja varkaana ajettiin pois teidän talostanne, ja sen tahdoin minä sanoa teille, ja tahdoin sanoa teille, että se on kaikista enimmän huolestuttanut ystävääni Kaarlo Hawermannia. — Ja jääkää nyt hyvästi! Mitään enempää ei minulla ollut sanomista". Ja niin puhein lähti hän ulos ovesta, Fritz tallusti hänen perästänsä.
Ja Frida? Missä oli se reipas, nuori, kirkassilmäinen ja teräväjärkinen rouva, joka arvosteli kaikki niin selvästi ja levollisesti? Tämä ei ollut enää sama rouva kuin ennen, tuo maltillinen järkevä tyyneys oli muuttunut tuskalliseksi levottomuudeksi, ja hänen kirkasta silmäänsä peitti varjo, joka esti häntä näkemästä ympärillensä.
"Oo!" huudahti hän, "siis tämäkin taas valhe! Kaikki nämä epäluulot vaan valheen, pettymisen ja mitä kurjimman heikkouden synnyttämiä sikiöitä! Ja minun tuskani hänen tähtensä, minun rakkauteni häneen teki minunkin samaan rikokseen syylliseksi, minä loukkasin kuolemaan asti rehellisimmän sydämen, mikä minua kohtaan milloinkaan on sykkinyt! Mutta minä tahdon sen hänelle sanoa!" Ja hän hypähti ylös: "Minä tahdon repiä rikki tämän valheiden verkon!" mutta hän vaipui taas takasin istuimelle: "Ei, ei nyt; minä en voi; hän on niin heikko".
Ah, hän oli kyllä oikeassa: valhe ja petos kietouvat avaralta vilpittömimmänkin sydämen ympäri ja lähestyvät sitä yhä likemmäksi ja likemmäksi ja vetävät sen paulaansa, niin että se joutuu ihan ymmälle, kun mielen tyyneys on kadonnut ja arveleva järki on saanut siirtyä syrjään pelon ja toivon tieltä.
Kun Bräsig tuli alas, oli Rührdanz Kristian Degelin ja erään toisen avulla jo kantanut melkein kaikki kalut kuormaan, ja mitä vielä puuttui, saatiin myös pian paikallensa. Bräsig aikoi nyt nousta Rührdanzin viereen vaunuille, kun samassa Fritz Triddelfitz pidätti häntä: "Herra pehtori, minä pyydän, sanokaa Hawermannille, että minä olen viaton, etten minä sille mitään voinut".
Bräsig aikoi hänelle antaa hyvän kyydin, mutta nähdessänsä Fritzin onnettoman muodon, tuli hänen häntä sääli, ja hän sanoi: "Kyllä, minä sanon sen hänelle, mutta parantakaa itsenne". Niin puhein lähti hän.
"Herra pehtori", sanoi Rührdanz vähän ajan kuluttua, "se ei minuun koske, ja minä puhelenkin vaan jotakin puhuakseni; mutta ken olisi sitä voinut ajatella! — minä tarkotan Hawermannia".