"On oikein kurja nähdä ihmistä", sanoi notarius, kun ajoivat kotia, "joka tahtoo saada jotakin toimeen, mutta kumminkin varoo keinoja. Saattepa nähdä, meidän kauniit puuhamme Pümpelhagenissa ovat nyt lopussa. Jospa meillä vaan ukon sijasta olisi eukon kanssa tekemistä, se eukko ei kavastele mitään".

"Julman nerokas nainen", myönsi Taavetti.

"Niin, sitä ei voi salata, meidän lypsinlehmämme Pümpelhagenissa ehtyy ehtymistään. Ja kuitenkin voisi vielä kaikki käydä hyvästi, jollette olisi semmoinen pöllöpää. Mitä vietäviä? Ettekö te voi pakottaa isäänne sanomaan ylös seitsemää tuhatta taaleriansa? Sitte voisimme taas koreasti ruveta lypsämään".

"Jumala nähköön!" huudahti Taavetti, "hän ei sitä tee. Hän menee vanhan Hawermannin luo, ja siellä istuvat he yhdessä ja puhelevat, ja kun minä sanon: taattoseni, sano ylös! silloin sanoo hän: sano sinä ylös sinun rahasi, minä sanon minun".

"Sitte on hän lapsi uudestaan ja ihminen, joka on niin pitkälle joutunut, ettei hän enää voi valvoa omaa etuansa, on pantava holhouden alaiseksi".

"Jaa, näettehän, sitä minä olen jo ajatellutkin; mutta näettehän — asia on sitä laatua — näettehän: ukko on liian viisas".

Luku 34.

Akselin ja Pomukkelskopin väli rikkoutuu. — Miksikä Jokkum Nüssler uudenvuoden aamuna merkitsee lehmiänsä tervasutilla, ja miksikä Miina Nüssler sysätään isänhuoneesta vieraisin ihmisiin. — Kuinka Lovisa ja pikku asessori sattuvat yhteen ja sitten istuvat soppakeitinlaitoksessa kuorivat nauriita. — Bräsig ottaa toimeksensa ulkoasiat ja lukee Hawermannille Aristophaneen sammakoista. Mooses tahtoo sanoa ylös rahansa ja Akselin taivaalle nousee uusi pilvi. — 1848.

Aksel tuli jotenkuten toimeen kevään ja alkupuolen kesää sisartensa rahojen jäännöksillä, ja kun kukkaronpohja taas rupesi kopisemaan, myi hän ennemmin villansa edeltäkäsin, kuin kääntyi vinhaan uskolliseen naapuriinsa. Hän huomasi viimeinkin Pomukkelskopin paksujen peukalojen tulevan näkyviin peiton alta, ja rupesi yhä enemmän pelkäämään, että häntä oli keritty kuin lammasta ja että hänen rakas naapurinsa oli kätkenyt villat, mutta mikä oikeastaan oli Pomukkelskopin tarkotus, sitä oli hänen mahdoton arvata. Hän tuli yhä kylmemmäksi Pomukkelskoppia kohtaan, hän ei enää käynyt hänen luonansa, hän pakeni puutarhan kautta ulos pellolle, nähdessänsä herra kartanonomistajan tulevan luoksensa, ja Frida iloitsi hiljaisuudessa tästä muutoksesta. — Mekin voisimme siitä iloita, jos hän järjellä ja maltilla olisi toiminut ja olisi tyynellä mielellä irroittanut itsensä tästä ystävyydestä, mutta inhossaan Pomukkelskoppia vastaan kiihkoontui hän niin, että hän luulotteli, ei enää voivansa nähdä häntä silmäinsä edessä, ja kun kerran eräässä vieraassa paikassa, nimittäin isänmaanmielisten kokouksessa Rahnstädtissä, tilaisuus tuli, ajoi hän herra kartanonomistajan, joka ystävällisesti tahtoi lähestyä häntä, mitä hävyttömimmällä tavalla pois luotansa ja loukkasi häntä vielä mitä kipeämmästi ja päästeli semmoisia pistopuheita, että kaikki läsnäoliat voivat arvata, mikä ajatus hänellä oli naapurinsa rahavehkeistä. Tämä oli kyllä rehellinen, mutta varsin tyhmä teko. Hän oli Pomukkelskopille kahdeksantuhatta taaleria velkaa, joita rahoja ei hänellä ollut takanansa, ja jos hän tunsi kartanonomistajan niin hyvin, kuin hän vakuutti, niin olisi hänen myös pitänyt tietää, mikä seuraus tästä oli tuleva. Pomukkelskopp voi sietää koko joukon hävyttömyyttä, mutta tämä oli noiden monien maamiesten lässäollessa vähän liiaksi, ja kosto oli niin lähellä tarjona, ettei hän voinut olla sitä käyttämättä. Hän ei lausunut mitään, vaan nousi ja meni notarius Slusuhrin luoksi ja sanoi: "Ilmottakaa herra von Rambowille että hän Tammikuun 15:ksi päiväksi maksaa minun kahdeksan tuhatta taaleriani. Nyt minä tiedän asian laidan, kynsiimme emme saa häntä kumminkaan enää, hauska on häntä vähän nipistellä".

"Jospa nyt vaan Mooseskin vaatisi rahansa!" huudahti Slusuhr; ja tämä hurskas toive olikin käyvä toteen, mutta myöhempään.