"Sinä olet pöllöpää!" sanoi Kananen ja meni ulos ovesta.
"Nyt ei saa hellittää!" sanoi Slusuhr, "nyt ei auta muu, nyt on teidän ilmottaminen Juhannukseksi maksettavaksi ne kahdeksan tuhatta, jotka te olette kartanoon kiinittäneet".
"Ei, ei", voivotteli Pomukkelskopp, pyörien ympäri huoneessa, "sehän on ainoa jalansija, joka minulla enää on tuossa kauniissa kartanossa, jos hän minulle nyt maksaa, niin on kaikki toivokin mennyt. Ja hänellä oli vielä enemmän rahoja?" kysyi hän Taavetilta.
"Hänellä oli vielä iso tukku ja pieni tukku".
"Niin, tehkää niinkuin tahdotte", sanoi Slusuhr, "mutta sen tahdon minä sanoa, että jollei hän nyt jo huomaa että te piilitte asian takana, niin on hän ihan hölmö, ja kun hän kerta on siitä vihiä saanut, niin on yhdentekevä, joko sanotte ylös rahanne heti, eli vasta parin vuoden perästä".
"Veikkoset, veikkoset", huudahti arvoisa lainlaatia ja polki ja puhkaili kuin höyrykone edes takasin tuvassa, "vaikka hän sen todellaan huomaisikin, hän ei voi tulla ilman minua toimeen; olenhan, hänen ainoa ystävänsä, joka häntä voi auttaa".
"No, olkaa sitte häntä auttamatta. Juhannus on sopivin aika, silloin ei hänellä ole mitään tuloja".
"Vai niin? Onhan hänellä rahat villoista ja turnipsista".
"No hyväinen aika! Onhan hänellä korot maksettavina, ja enin osa rahoista on varmaankin jo ennakolta kulutettu".
"Ei, ei, minä en voi, minä en voi; jalkaani, jonka kerta olen pistänyt kartanoon, en voi vetää takasin" ja siihen päätökseen jäi tämä jalo ihmisystävä.