"Äiti", sanoi Jokkum levollisena, "meidän on luopuminen yhdestä osasta väestämme ja karjastamme, muuten syövät ne meidän suuhunsa".
Ja onneksi oli ensiksi karja, vaan ei väki, johtunut hänen mieleensä, muuten olisi hänen renkeinsä ja piikainsa tänä uudenvuoden päivänä täytynyt kävellä tervaristi selässä. Suurella vaivalla ja rukoilemisella sai rouva Nüssler hänen viimein luopumaan tästä toimesta ja tulemaan tupaan. Mutta täällä asettui Jokkum täydelliseen vastarintaan, hän ei enää tahtonut taloutta pitää eikä hän enää sitä voinutkaan, ja Rudolfin piti tulla ja naida Miina ja ottaa talous haltuunsa. Rouva Nüssler ei saanut, hänestä mitään tolkkua, hänen täytyi sentähden lähettää sana Bräsigille. Ja Miina, joka puolestansa oli tarpeeksi kuullut, hiipi ylös ullakkokamariinsa ja piti molempia käsiään sykkivällä sydämellään ja pakisi itseksensä: olisi todellakin suuri vääryys, jollei hänen isänsä saisi nauttia lepoa, ja miks'ei saisi Rudolf taloutta hoitaa, koska hän sen osasi, olihan Hilgendorf niin kirjottanut; ja jos nyt pehtori Bräsig tässä asiassa asettuisi, häntä vastaan, oli hän häntä läksyttävä, eikä tahtonut enää olla hänen ristilapsensa.
Kun Bräsig nyt tuli ja asia kerrottiin, asettui hän Jokkumin eteen, haarat harillansa, ja puhui: "Mitä tyhmyyksiä sinä toimit, Jokkum? Tahraat lehmäsi pyhänä uudenvuoden päivänä tervaristeillä? Etkä tahdo enää taloutta pitää?"
"Bräsig", sanoi Jokkum, "Rudolf hoitakoon taloutta; miks'ei saisi
Miina mennä naimisiin yhtä hyvin kuin Liinakin? Onko Miina huonompi?"
Ja hän loi silmänsä syrjään Sulttaaniin, Sulttaani pudisteli päätään.
"Jokkum", sanoi Bräsig, "oikein puhuttu! Kaikessa tyhmyydessäsi olet sinä lausunut hyvin viisaan sanan" — Jokkum nosti silmänsä — "ei, Jokkum, minä en tahdo sinua ylistellä, minä sanon sitä vaan sentähden, että se on minunkin ajatukseni, sillä minä olen myös sitä mieltä, että Rudolfin on ottaminen täällä talous haltuunsa. — Vaiti, rouva Nüssler!" sanoi hän, "tulkaa vähän tänne". Ja hän veti rouva Nüsslerin viereiseen huoneesen ja selitti hänelle, että pääsiäiseen saakka jäi hän vielä pastori Gottliebin luoksi ja siihen saakka voi hän täällä vielä, pitää ulkoaskareita silmällä; mutta pääsiäisestä ruveten täytyi Rudolfin ottaa talouden toimet haltuunsa, "ja se on oleva teidän onnenne", lisäsi hän, "sillä hän ei ole tahraava lehmiä tervalla, ja hänen onnensa on se myös, sillä siten tottuu hän vähitellen talouden toimiin; ja pääsiäisestä vuoden perästä pidetään hauskat häät".
"Herran Jestan, Bräsig, se ei käy laatuun, kuinka voisivat Rudolf ja
Miina asua samassa talossa? Mitä ihmiset siitä sanoisivat?"
"Rouva Nüssler, minä tiedän sen kyllä, kihlausaikana arvostelevat ihmiset vertaisiansa pahasti, minä tiedän sen itsestäni, silloin kun minulla oli kolme — niin, mitä piti minun sanoa? Niin, Miina voi muuttaa pastori Gottliebin luo, pääsiäiseksi muutan minä Rahnstädtiin Hawermannin luo, ja sitte on minun huoneeni vapaa".
"Niin, se käy laatuun", sanoi rouva Nüssler. Ja siihen se asia päättyi.
Pääsiäisenä tuli Rudolf, mutta Miinan oli lähteminen, ja kun hän kimsuineen, kamsuineen istui vaunuissa, kuivasi hän kyyneleitä silmistään ja piti itseänsä onnettomimpana olentona mailmassa, koska hänen rakas äitinsä oli sysännyt hänen ulos isänhuoneesta vieraisin ihmisiin — joiden joukkoon hän luki oman sisarensakin Liinan — ja tämä kaikki tapahtui ilman mitäkään syytä; ja Miina puristi oikein nyrkkiä, ajatellessaan Bräsigiä, sillä äiti oli ilmottanut hänelle, että Bräsig oli tämän parhaaksi nähnyt. "Niin", huudahti Miina, "ja nyt täytyy minun asua hänen kamarissansa, jonka hän on tupakan savulla niin mustannut, että voi sormellaan kirjottaa nimensä, seinään!" Mutta kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn, kun hän kamariin astui, kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn! Keskellä huonetta seisoi valkealla raidilla peitetty pöytä ja pöydällä kauniissa lasissa kukkaiskimppu, tehty vuoden-ajan antimista, lumikukista, sinivuokoista, keltasista narsisseista ja hyasinteista, ja tämän alla oli kirje Miina Nüsslerille pehtori Bräsigin käsialalla, ja kun Miina aukaisi kirjeen, hämmästyi hän varsin, sillä siinä oli värsyjä, ja tämä oli ensimäinen kerta, kuin hän oli runoelman esineenä. Pehtori Bräsig oli eräältä rakennusmestarilta, nimeltä. Schulz, oppinut vanhan runoelman, jonka hän nyt sovitti tilaisuutta myöden ja oli itse värsyjen jatkoksi sepittänyt muutamia lohdutussäkeitä, joten kirje tuli kuulumaan näin:
Rakas ristilapseni!