Tässä onpi huoneeni, vaan ei ole omani, Se, ken tässä ennen asui, samat sanat siitä lausui.
Kun hän lähti matkaansa,
astun hänen sijaansa;
niin on käyvä vastakin,
kun lähtö tulee mullekin.
Niin, eron hetki on katkera, mut aika kuluvi ahkeraan, siis astu sisään sä huoleti vaan, vuoden viertyä häitäsi raketaan.
Miina punastui hiemasen häistä lukeissaan ja heittäytyi nauraen sisarensa Liinan kaulaan ja moitti Bräsigin käytöstä; mutta sydämessään lupasi hän Bräsigille ystävällisen suudelman. Ja niin oli nyt Miina, täällä, Rudolf Reksowissa ja Bräsig pastorin rouvan luona ja Hawermann Rahnstädtissä.
Hawermann ei ollut paljon muuttunut, hän eleli itseksensä, vaikka useat koettivat häntä lohdutella. Rehtori piti hänelle tuontuostakin pienen puheen, Kurz jaaritteli hänen kanssansa maanviljelyksestä ja Mooseskin käydä köntysti toisinaan portaita myöden ylös Hawermannin luoksi ja haasteli hänen kanssansa vanhoista ajoista ja kyseli häneltä neuvoa asioissaan. Mutta tämä kaikki oli turhaan: hän ajatteli yöt päivät lapsensa kohtaloa ja toivoi yhä, että päivätyöläinen Regel vielä kerta oli ilmaantuva ja oli vilpittömällä tunnustuksella vapauttava hänen tästä häpäisevästä epäluulosta. Päivätyöläinen oli useat kerrat kirjottanut kotia ja oli lähettänyt rahoja vaimollensa ja lapsillensa; mutta hän itse ei tullut. — Pieni pastorin rouva rupesi salaisesti pelkäämään, että Hawermann voi vähitellen tulla päästä vialle, ja hän kiitti luojaansa, että Bräsig vihdoinkin muutti hänen luoksensa. Bräsig oli kyllä auttava, ja jos jollakin, niin Bräsigillä oli sekä tahtoa että kykyä siihen. Bräsigin levoton ja samassa hyvänlaitainen luonto ei antanut Hawermannille mitään rauhaa, Hawermannin täytyi tehdä milloin sitä, milloin tätä, hänen täytyi käydä jalottelemassa Bräsigin kanssa, hänen täytyi kuullella kaikkia niitä hullunkurisia kirjoja, joita Bräsig toi Rahnstädtin lainakirjastosta, ja jos ei muusta apua ollut, niin esitteli Bräsig mitä mielettömimpiä ajatuksia ja väitteitä, saadaksensa Hawermannia niitä vastustelemaan ja houkutellaksensa häntä siten pieneen kiistaan. Tällä tavalla saatiin tosiaankin Hawermann paremmalle, mielelle, mutta niin pian kuin puhe tuli Pümpelhagenista ja Fransista, katosi kaikki ja paha henki vaivasi taas häntä.
Lovisan laita oli paljoa parempi, hän ei ollut niitä naisia, jotka, sentähden että heidän rakkautensa on vamman saanut, koko elinkautensa sitä hautovat ja ulkonaisella, riutuvalla muodollaan tahtovat näyttää koko mailmalle, kuinka kipeä heidän sydän parkansa on, että ainoastaan kuolema voi heidät vapahtaa, ja ettei heistä enää ole mihinkään tässä mailmassa. Ei, sitä lajia ei hän ollut, hänellä oli voimaa ja rohkeutta kärsimään yksin onnettomuutensa, mailman sääliväisyyttä ei hän kaivannut. Syvällä, syvällä hänen sydämensä pohjassa piili hänen rakkautensa puhtaana kultana, kenenkään ei hän sallinut luoda sinne silmäystänsä, mailma ei saanut edes sen kiiltoakaan nähdä. Ja kun hän itse toisinaan yksinäisinä hetkinä astui alas aarteensa luo ja veti sen esille, vaihtoi hän sitä pieniksi rahoiksi jokapäiväistä tarvetta varten ja jakeli siitä kaikille, jotka tulivat hänen pariinsa, ja tämän rakkauden sai mailma nähdä, vaan ei toista. Ja kun Herra taivaassa näkee, kuinka semmoinen sydän urhollisesti taistelee kovaa onnea vastaan ja kärsimyksistään huolimatta kaikin voiminsa koettaa hyvää tehdä, silloin auttaa hän myöskin monessa tilaisuudessa, jota ei kukaan olisi aavistanut. Ihmiset sanovat sitä sattumukseksi; mutta jos sitä tarkemmin katselee, niin on se seuraus monista toisista seurauksista, joiden varsinainen syy pysyy meille salaisuutena.
Semmoinen sattumus oli nyt keväällä sen teekokouksen jälkeen, jossa Rahnstädtin rouvasväki oikeutta istui, kohtaava Lovisaa. Hän oli kotimatkalla Liinan luota Gürlitzistä ja kulki jalkapolkua pitkin Rahnstädtin puutarhojen välitse, kun eräs puutarhan veräjä aukesi ja nuori, pieni, sievä tyttö tuli Lovisaa vastaan, ihan punastuneena ja kädessä kimppu syreninkukkia, tulpaaneja ja narsisseja.
"Oi, olkaa hyvä ja ottakaa", sanoi pikku asessori — sillä se oli hän — ja kun Lovisa vähän kummastellen seisoi siinä, ikäänkuin epätiedossa, mitä hänen piti tehdä, juoksivat kyynelet alas pitkin pienen asessorin poskia ja hän piti käsiään silmillänsä ja sanoi: "Minä olisin niin mielelläni tehnyt teille iloa".
No, tämähän tuntui varsin hellältä ja lämpimältä! Lovisa laski kätensä tyttösen uumille ja suuteli pikku asessoria, joka veti hänet sisään puutarhan lehtimajaan, ja siellä istuivat he kukkivan seljapuun alla ja Lovisa solmi tämän viattoman nuoren tytön kanssa hellän ystävyyden liiton, sillä ystävyys leimahtaa pian ilmituleen hiilistä, jotka rakkaus on jälkeensä jättänyt, ja tästä hetkestä ruveten oli pikku asessori jokapäiväinen vieras pastorin rouvan majassa ja kaikki talossa iloitsivat hänestä. Niin pian kuin Hawermann kuuli pastorin rouvan vanhan klaverin ensimäiset äänet, kapusi hän alas portaita myöden ja istui nurkkaan ja kuulteli, kuinka pikku asessori vielä tästä vanhastakin pelivärkistä sai kauniita säveliä heltiämään, ja kun soitanto loppui, tuli pastorin rouvan vuoro, sillä pikku asessori oli tohtorin tytär ja tohtorit ja tohtorien lapset tietävät aina paljo uutisia, ja vaikka rouva Behrens ei ollutkaan juuri utelias, niin tahtoi hän kumminkin mielellään tietää kaikki, ja aina siitä asti, kuin hän pikku kaupungissa asui, oli tämä pienen kaupungin omituisuus tarttunut häneenkin, ja hän sanoi Lovisalle: "Minä en tiedä, mikä sen tekee, mutta niin on laita kumminkin, että mielellään tahtoo tietää, mitä naapuristossa tapahtuu; mutta kun minun sisareni, Triddelfitzin rouva, minulle jotakin kertoo, kuuluu se niin tylyltä, mutta kun pikku Anna minulle jotakin ilmottaa, kuuluu se niin viattomalta ja hauskalta; hän mahtaa olla pieni kiltti lapsi".
Mutta varsinaisen merkityksensä sai tämä ystävyyden liitto vasta silloin, kun huono vuosi tuli tähän pieneen kaupunkiin, tuoden nälän, hädän ja kurjuuden tullessaan. Pikku Annasen isä oli tohtori, ja mitään muita arvonimiä ei hänellä ollut; mutta hänellä oli jotakin parempaa, hänellä oli hellä sydän köyhiä kohtaan, ja kun hän kotona oli kertonut yhden ja toisen kurjasta tilasta, tuli pikku asessori rouva Behrensin ja Lovisan luo ja kertoi heille taas, kuinka laita oli siellä, kuinka laita oli täällä, ja rouva Behrens meni silloin ruokakammioonsa ja aittaan ja kellariin ja sälytti korin täyteen ruokatavaroita — sen teki hän itse siihen ei kukaan toinen saanut puuttua ja nuo molemmat nuoret tytöt kantoivat ruoat pois illan hämärässä ja kun he takasin tulivat, suutelivat he toinen toistansa ja antoivat suudelman rouva Behrensille ja Hawermannillekin, ja siinä oli kaikki.